Lohisoppa

Kalakeittoa en ole varmaan ikinä tehnyt. Kummallista sinänsä. Kala on todella hyvää, samoin kalakeitto. Edellispäivän taimenesta jäivät ruodot ja pää yli ja mikä olisikaan parempi käyttökohde kuin kalakeiton liemi. Onneksi ruokablogit ovat ohjeita pullollaan!

Itse käytin keittoon seuraavaa

• Taimenen perkuurippeet
• Merilohta (varsinainen pihvi)
• Perunaa
• Porkkanaa
  
• Vettä
• Voita
• Laakerinlehtiä
• Valkopippuria
• Merisuolaa

Koristeluun vielä edellispäivältä jäänyttä kirjolohen mätiä sekä katkarapuja. Sunnuntaina ei enää uutta viinipulloa jaksanut avata, joten ruokajuomana toimi rasvaton bodymaito.

Liemiä pitäisi jaksaa keitellä enemmänkin. Maku on kuitenkin lievästi sanottuna parempaa kuin natriumglutamaatin sävyttämissä kuutioissa.

Viikunaa ja taimenta

On se mukavaa kun on viikonloppu ja viimein aikaa laittaa ruokaa. Jopa niin paljon aikaa, ettei kauppaan mennä ns kylmiltään vaan reseptejä ehtii selailla etukäteen. Etikettiklubin lehti oli juuri saapunut ja silmään osui pecorino-viikunasalaatti. Ohje meni suurinpiirtein näin. Kastike:

• Valkoviinietikkaa
• Hunajaa
• Vahvaa sinappia
• Oliiviöljyä
  
• Suolaa
• Pippuria

Muut paitsi öljy sekoitetaan ja öljy kaadetaan pikkuhiljaa mukaan, kokoajan hämmentäen. Paahdetaan saksanpähkinät ja pilkotaan pecorino, laitetaan soossin muhimaan. Asetellaan kaikki salaattipedille. Itse käytin rucolaa ja lollo rossoa. Lopuksi vielä muutama viikuna koristeeksi, ja tietenkin maun vuoksi.

Pääruoaksi oli jo pitkään pitänyt tehdä kunnollista kalaa. Viinikin oli jo valittuna valmiiksi. Samalla teki mieli kokeilla beurre blanc kastiketta, jonka bongasin kahden tähden kiertueelta. Mielenkiintoinen ohjelma kaikinpuolin. Kaksi hyvää kokkia, joiden tv-persoonasta en vain pidä. Siksi koko ohjelma on parhaimmillaan, kun turhat läppäjaksot kelaa yli.


No, takaisin asiaan. Samoilta sivuilta bongasin myös idean tarjota mummon kurkkuja kalan kanssa. Alunperin ideoitu kuha tai siika vaihtui taimeneen, sillä sitä sattui olemaan tarjolla. Pastaa en tosin jaksanut käydä vääntämään. Sen sijaan paistoin peruna- ja porkkanalohkoja uunissa varmaan puolitoista tuntia.

Beurre blanc ei todellakaan ole mikään laihduttajan kastike. Pohja on hyvin pitkälle kermaa ja voita. Rasvamäärään suhteessa maku on mielestäni liian mieto, eli ns bang-for-the-buck puuttuu kokonaan. Ohjeesta tuli vielä aika mammuttiannos, joka olisi tosin pitänyt pystyä ennakoimaan. Kastike on parhaimmillaan - yllättäen - hyvin pieninä määrinä.

Rasvaa tuli kerralla viikon tarpeiksi. Homejuustokin piti jättää seuraavaan päivään, sen verran ähkyssä oli. Tämän rasvamäärän polttaakseen saa hevospooloa pelata aika monta tuntia.

Piparikana

Taas on kuukausi vaihtunut ja on ruokahaasteen aika. Tämä jo pitkään jatkunut ruokablogiperinne on on osaltani menny aina iloisesti ohi. Osaltaan sen takia, ettei mielikuvitus riitä esimerkiksi soijarouheen hyödyntämiseen, suurimmaksi osaksi kuitenkin saamattomuuttani. Ja ihan kuin tässä ei olisi vielä tarpeeksi, rima on ollut ihailtavan korkealla.

Nyt otin osallistumisen oikein asiaksi ja tein ruoan samantien pois alta. Intialaishenkistä ruokaa oli ollut agendalla muutenkin ja yllättäen huomasin pipareiden sisältävän hyvin samoja mausteita. Tästä siis "kuningas"idea, piparikana. Pitkään hautuvaan lihapataan esimerkiksi rasvainen ja sidekudosta sisältävä lammas voisi olla poikaa, mutta eihän sellaista mistään sunnuntaina saa. Ainakaan lähikaupasta tai kävelymatkan päästä kotoa.

Otetaan siis

• Pipareita
• Lihaa (tässä tapauksessa kanaa)
• Porkkanaa
  
• Ruokajugurttia (esim bulgaria)
• Paseerattua tomaattia
• Korianterin siemeniä
• Tuoretta inkivääriä
• Suolaa
• Rosé-pippuria
• Sipuli
• Valkosipulia

Kaikki ainekset, lihaa ja porkkanoita lukuunottamatta, pilkotaan ja vedetään sileäksi tehosekoittamisessa. Lihan annetaan maustua tässä marinadissa jonkin aikaa. Haudutetaan kärsivällisesti suurella sydämmellä ja pienellä lämmöllä.

Enää pitää miettiä, unohtuiko jotain, mutta ei, tuossa taisi olla kaikki. Ruoan kanssa sopii lukemiseksi esimerkiksi duumanvaaleista kertova artikkeli paikallislehdessä. Ruokajuomaksi kylmä olut.

Vasaa?

Mistä tietää, ettei liha ole peräisin lihakaupasta? Hintalapun puutteesta voi tietenkin päätellä jotain. Ja jos muovipussin mukana tulee lappu, jossa lukee "vasaa?", voi kuvitella, ettei ainakaan Reinin lihasta ole kyse. Siellä päälle kirjoitetaan vain hinta.

Ei, en löytänyt lihakimpaletta lähikaupan roskiksesta. Tämän palan alkuperä on tarkasti jäljitettävävissä. Mutta mikäköhän laji mahtaa olla kyseessä? Kaikkitietävä Wikipedia ei osannut auttaa. Rupesin jopa epäilemään, mahtaisiko kyseessä olla sittenkin kysymys, eikä lajikuvaus.

No hirveähän tämä on. Siihen se sitten jäikin, eli ilmeisesti sitä nuorempaa hirveä, mutta mitä osaa? Itse veikkasin paistia, lähinnä ulkonäön perusteella. Tällä sivistyksellä on vain yksi tapa ottaa selvää, syödä se.

Rennon letkeällä otteella arvasin kastikkeeksi sopivan seuraavaa

• Vasaa?
  
• Tomaattimurskaa
• Paljon sipulia
• Valkosipulia
• Murskattuja katajanmarjoja
• Kardemummaa
• Suolaa
• Aavistus chiliä
• Loraus kermaa
• Öljyä ja/tai voita
  

Liha ruskistetaan sipulien kanssa. Lisätään muut aineet, ja annetaan hautua rauhassa. Tulos yllätti. Harvoin olen tehnyt näin hyvää kastiketta tehnyt ilman tippaakaan alkoholia. Tarjosin ruoan edellispäivän siitake-risoton jämien kanssa. Toimi itseasiassa ihan hyvin.

Paistissa ollaan edelleen, eli sen viisaammaksi ei tultu.

Pihviä ja polentaa

Kun viikon sisällä kolmas paketti jauhelihaa sihahtaa auki, ei voi olla kuin katsomatta peiliin. Tähänkö tässä taas on menty. Ruokavalion yksitoikkoisuutta enemmän ärsyttää oikeastaan vaan oma kiireen valittaminen. Eipä siihen kukaan muukaan voi parannusta tuoda.

Onneksi oli viikonloppu tulossa. Kaukoviisaana ja nokkelana tarkan euron miehenä olin investoinut kokonaiseen naudan sisäfileeseen, paloitellut sen ja pakastanut annospihveinä. Eikun pikasulatus kylmässä vedessä ja pannulle. Todellista pikaruokaa. Seuraksi vääntelin elämäni ensimmäisen polentan.

Ohjeessa polenta käskettiin muotittamaan. Ensimmäisenä käteen osui pitkään käyttämättä ollut muffinssimuotti. Vaahterasta käsintehdyt, italialaiset polentamuotit ovat tätä kirjoitettaessa vielä postissa. Virhearvio. Paloista tuli aivan liian paksuja eikä "grillaaminen" saanut pintastruktuuria aikaan kuin häviävän pieneen osaan kokonaisuutta. Loppuhan on vähän kuin pullaa. No onneksi kohtuullinen kastike seivasi kombinaatiota.

Mahan täyttyessä, hain viinistä tukea ja turvaa. Poskien jo punoittaessa, uskalsinkin lähteä kirjoittajaurani ensimmäiseen blogitapaamiseen. Pitää myöntää että aavistuksen arvelutti. Eihän blogin kirjoittaminen kovin täysjärkistä puuhaa ole. Hulluahan tämä on! Entä ne kirjoittajat sitten?

No hyvinhän se meni. Eihän kukaan, joka kirjoittaa ruoasta tai sen laittamisesta, voi olla läpeensä paha. Ja taas se tuli todistetuksi, ruokaihmiset ovat leppoista sakkia. Mielenkiintoista oli todellakin nähdä, minkälaisia naamoja tekstien taakse käykeytyy. Kiitos järjestävälle taholle!

Hyvä Carma

Kävin Carmassa ensimmäisen kerran heti avaamisen jälkeen, tosin vain lounaalla. Taso vakuutti ensi silmäyksellä. Mahdollisuutta imeä päivällistä olenkin odottanut kuin kuuta nousevaa. Ja kyllähän se tilaisuus sitten tulikin, kätevästi juuri kun Kauppalehti Optio oli ehtinyt valita raflan top-listalleen.

Ilta alkaa mukavasti amusejen parissa. Räkäiset kuvani eivät tee näille oikeutta. Ilmakuivattua kinkkua ja vuohenjuustoa, kukkakaalirisotto ja marinoitu silakka kera muikunmädin. Ainakin muistaakseni. Aina pitäisi blogauttaa heti vierailun jälkeen, ei viikkoja jälkeenpäin. Varsinkin kinkku suli suussa.


Ensimmäisen varsinainen ruokalaji paikan nimikkomenuusta oli kylmäsavustettua nieriää , jota tarjoiltiin moussen ja rullan muodossa. Edessä oli lisäksi mm perunakakkusia, mustajuurta ja granaattiomenaa. Loistavaa! Lautanen oli ilo silmälle ja maut hivelivät suuta. Perunakakut olivat kuin Saksalaisen kylän paikallisfestareilta, rasvaa riittää.

Sitten soppaa. Kurpitsakeitto ja hummeria. Keskelle, varsinaisen hummerin alle, oli ovelasti jemmattu mm talvitomaattia ja lisää hummerinpaloja. Varsinkin itse keitto maistui ja sattumat antoivat hampaille kivasti duunia.



Hanka... vaativana asiakkaana vaihdoin pääruon Ankasta tourneedokseen. Ankkoja yritettiin kuitenkin tarjoilla molemmille. Pieni lipsahdus, illan ainoa, paikattiin tarjoilemalla odotusajalle tyrni-kuohari-sorbeeta ja santsikierros vinkkua. Eli oikaisu by the book. Olin kuitenkin hommasta niin tohkeissani, että kuva jäi ottamatta. Liha oli parasta mitä olen vähään aikaan syönyt, suussa sulava, kirjaimellisesti. Etanat nyt ovat skidisti turhia, mutta eivät sinänsä annosta huononna, josseivat parannakaan. Eufoorista syömistä.

Juustot eivät tässävaiheessa kerrankaan tulleet todelliseen tarpeeseen. Pääruoka oli sen verran jöötti setti ettei täytettä enää tarvinnut. Annos oli todella pelkistetty, ehkä jopa liiankin. Sinänsä erinomaiset juustot saivat seurakseen vain suolattua varsiselleriä. Ei hillokkeita tai muutakaan kikkailua. No joskus näinkin.



Vieläkin harmittaa etten vaihtanut jälkiruokaa. Ei siksi että karamelisoitu päärynä olisi ollut epätyydyyttävää, päinvastoin. Olisin vain halunnut kokeilla keittiömestarin kuuluja suklaataitoja, jotka nyt jäivät kokematta.

Harvoin on ruokailun jälkeen näin hyvä olo. Pitäisikin tehdä uusintavierailu nähdäkseen, säilyykö taso. Tosin, miksi ei säilyisi. Tähtiä luulisi ropisevan.

Vaikeat gnocchit

En olekaan täydellinen. Tämän tosiasian kohtaaminen auttaa pitämään jalat maassa. Onneksi sitä tapahtuu riittävän usein. En olisi kuitenkaan uskonut että ruoka ottaisi selätysvoiton.

Viime aikoina on pitänyt kiirettä. Ruokailemaan on ehtinyt lähinnä eineksiä tai ravintolassa. Muutaman kerran on vapaa hetki ruoanlaittoon liiennyt ja tulokset eivät ole olleet positiivisia. Viikko sitten yritin väsätä Fillet Wellingtonia. Reisillehän se meni. En edes kehdannut kirjoittaa siitä. Sitten gnocchit. No virheistä oppii, onneksi.


Gnocchit ovat näennäisesti helppoja tehdä. Aineksinaan vain perunaa, jauhoja ja munaa. Mitä tässä voi tehdä väärin? Ilmeisesti aika paljonkin. Kuorin keitetyt perunat kuumina, sekoitin jauhoihin ja munaan. Vielä ripaus suolaa ja parmesaaia. Muotoilin kivoiksi mollukoiksi ja keittelin oliiviöljyllä maustetussa vedessä. Otin vielä väriä ja makua pannulla, voin kanssa.

Periaatteessahan homma onnistui. Pallukat pysyivät kasassa ja olivat oikean näköisiä. Kuitenkin mielestäni tärkein, eli suutuntuma jäi puuttumaan. Viimeisellä Garda-järven reissullani sain todella hyviä gnoccheja. Suutuntuma oli, en usko vieläkään että sanon tämän positiivisella mielellä, kuin ala-asteen perunoissa, kivan kuminen.


Omat pallukat jäivät kuitenkin muistuttamaan kädettömyydestäni ollen turhan pehmeitä. Miten näitä oikein pitää laittaa? Teoriassa kumisuushan kai syntyy siitä, että pinta kypsyy muuta sisältöä nopeammin. Vettä ei voi kiehuvaa kuumemmaksi lämmittää, ainakaan kotioloissa. Pitääkö siis öljyn määrää lisätä?

No ainakin haastetta piisaa myös jatkossa.

La Noisette

Katseeni vaeltaa yli yöllisen Lontoon. Samppanja hyväilee kitalakea pehmein kuplin ja wasabi-pähkinät tekevät kauppansa. Kiireinen päivä suurkaupungissa kääntyy ehtoopuolta kohti. Galvin at Windowssa ilta on vasta aluillaan. Muutama pullo aperetiiviä tekee tehtävänsä ja ruokahalu on herätetty. Suuntamme kohti La Noisettea.

Ruokailemme ns iltavuorossa. Saavumme paikalle kello kymmenen eikä pöytämme ole valmis. Odottelemme siis baarin puolella. Fromage! Kymmenen minuutin jälkeen meidät ohjataan tyylikkääseen ruokasaliin. Parkkipaikan jakaumasta päätelleen tilassa on Bentley-kerhon kokoontumisajot.

Tarjolla on kahdenlaista ruokalistaa. A la carte kolme ruokalajia tai maistelumenu. Noin sekunnin pohtimisen jälkeen päädymme maistelumenun kannalle. Tämä tosin vaihtuu yllätys-menuksi, sillä jotkut raaka-aineet ovat loppu. "Näin ei ole ikinä käynyt ennen". No niin joo, mutta ei anneta sen häiritä.



Alkuun mitäänsanomaton amuse, jota kuvaa hyvin se, etten muista siitä mitään. Tämän jälkeen pääsemme itse asiaan, eli kateenkorvaan syyssalaatilla. "Tähän on koottu kaikki paras mitä elokuulla on tarjota" - tarjoilijamme hehkuttaa. En viitsi pilata esitystä huomauttamalla, että nyt on syyskuu. Annos on muuten erinomainen.

Tästä jatkamme eteenpäin sammakonreisillä, jotka tarjotaan mm persiljapyreen kanssa. Kun tarjoilija kysyy annoksen maistuvuudesta, kritisoin sammakonreisiä per se joissa ei mielestäni ole järkeä. Miksei käytetä vaikka kanaa? Mies kuittaa asian sanomalla ettei oikein itsekään tajua "the French, you know". No niin kai sitten. Myöskään persiljapyree ei ole makuuni eikä se mielestäni sovi annokseen.

Lisää salaattia. Tällä kertaa ankanmaksaconfittia, pähkinöitä ja granaattiomenaa. Kiva, kaunis ja hyvänmakuinen annos. Jos ei nyt todellakaan mitään erikoista. Tästä siirrymmekin lähes sukkana ensimmäiseen pääruokaan, joka on meribassia. Kalan kanssa on sniiduiltu oikein kunnolla. Näin pientä kalapalaa en olekaan aikoihin saanut. Maku on kylläkin loistava ja myös perunamuussi sattumoineen maistuu. Kermaa ja voita ei todellakaan ole säästelty.



Yhä on nälkä. Onneksi pääruoka on kerrankin vähemmän näyttävä ja enemmän täyttävä. Jättimäiset kylkipalat leikataan silmiemme edessä ja asetetaan groteskisti paljaalle lautaselle. Erillisessä kattilassa tuodaan tryffelispaghettia. Liha on todella mureaa, hyvin paistettua ja loistavan makuista. Spaghetti jää varjoon. Ja tästähän tulee maha täyteen! Aika poikkeuksellista tähditetylle ravintolalle.

Kello on jo paljon ja väsyttää, mutta näytös jatkuu yhä. Ravintolassa on enää muutama pöytäseurue meidän lisäksemme. Eteen tuodaan esi-jälkkäri joka on passion-sorbet, vaniljamousseja sekä jotain minttulientä, joka tuo mieleen lähinnä astianpesuaineen. Ei sytytä. Onneksi oikeassa jälkiruoassa on sentään parempia elementtejä. Viikuna-carpaccion ideaa en tosin tajua. Jäinen köntti viikunaa, miksi? Onneksi creme fraiche-pedille laskettu lämmin viikuna sentään maistuu. Jälkiruoat eivät taida olla paikan vahvin puoli.

Mitä paikasta jäi käteen? Mielenkiintoinen palvelukonsepti, jossa tarjoilijat on jaettu kolmeen kastiin. Kantajat, tarjoilijat ja mehustelijat. Kantajat ovat hiljaa ja kantavat. Tarjoilijat saavat puhua ja tarjoilevat mm viiniä ja ruokaa. Mehustelijat eivät itse tee mitään edellemainittua, heidän tehtävänään on viihdyttää vieraita. Jossa kyllä onnistuvatkin.

Lasku kahdelta viineineen on yli 200 puntaa joka on paljon tästä ruoan tasosta. Pitää tosin muistaa että nyt ollaan Lontoossa, joka ei kuulu maailman halvimpiin kaupunkeihin.

Pyydämme tarjoilijaa soittamaan taksin, jonka hän tekeekin. 25 puntaa on ilmeisesti tasoon sopiva hinta "limusiini"kyydistä joka taittuu Toyotan tila-autolla ja joka normaalitaksilla maksaisi kympin. No, eipähän tarvitse kävellä.

Thaisalaatti

Pidän todella paljon thaimaalaisesta ruoasta. Varsinkin salaatit ovat mieleeni. Nimiä en rupea tässä tavaamaan, mutta suosikkeja ovat erityisesti papaijasalaatti sekä tuore-korianteri-jauhettu-liha-salaatti. Ompas myyvä nimi.

Nyt en ruvennut lihoja jauhamaan vaan sovelsin papaijasalaatin ohjetta. Tai siis mitä ohjetta, muistelin mitä olin syönyt. Jotain varmasti unohtui ja huomattavan paljon tuli lisää. Nuudelit ja ravut eivät esimerkiksi tähän kuulu ollenkaan, ainakaan perinteisessä mielessä.

Salaatti

• Lasinuudeleita
• Katkarapuja
  
• Papaijaa
• Kurkkua
  

Kastike

• Kalakastiketta
• Sokeria
• Seesaminsiemeniä
• Limen mehua
• Valkosipulia
• Tuoretta chilipaprikaa

Papaijasta ja kurkusta otetaan siemenet pois paloitellaan. Ravut otetaan sulamaan - olettaen tietysti että käytetään pakastettuja rapuja - ja lasinuudelit kypsennetään.

Kastike kannattaa lämmittää, niin sokeri liukenee aavistuksen nopeammin. Itse käytin pirkan "mietoa" chilipaprikaa. Jätin mukaan vain muutaman siemenen ja maku oli silti riittävän tuhti. Ei todellakaan tulinen Thaimaan mittapuulla, mutta sellanen, että makuaistia on tallella vielä ruoan jälkeenkin.

Ainekset asetetaan vatiin ja jäähtynyt kastike kaadetaan päälle, sekoitetaan.

Uskalsin ensimmäistä kertaa käyttää kalakastiketta omissa ruoissani. Tuttavuus oli huomattavasti lempeämpi kuin mitä muistikuvien syövereihin oli kätkeytynyt. Ehkä minulle myytiin eurooppalaistettua versiota.

Ilmatar

Ilmattaren kanssa on käynyt ikävästi. Paikka on ollu auki iät ja ajat ja avaamisestaan lähtien todo-listalla. Ehkä se vain on liian lähellä? Osittain Markus Maulavirta on jopa pelottanut minua, osittain on ollut "parempaa" tekemistä. Onneksi tämäkin puute saatiin viimein korjattuna.

Tiistai-iltana on hiljaista. Muodikas lounge-musa tuuttaa ärsyttävyyden rajoilla kaiuttimista. Cafe del mar-kokoelmat taitaa olla hankittuna. Koivu makaa vitriinissä, se on sitä ruotsalaista designia. Paikka on kuitenkin onnistuttu erottamaan vitivalkoisesta respasta varsin onnistuneesta. Myöskään muita vieraita ei juuri ravaa, vaikka hotelli on kuulemma täynnä. Positiivista. En jaksaisi keskittyä sampanjan siemailuun jos samaan aikaan jenkkituristi tilittäisi jääkarhukokemuksiaan vyölaukkua penkoen.



Viinien kanssa olisin mieluusti luottanut Lauri Vainion ammattitaitoon. Hän vaan sattui juuri parahiksi olemaan opintomatkalla. Ilman sommelier-statustakin viinit saatiin tosin suositeltua hyvin, ellei erinomaisesti.

Alkuun maistoin luomukyyttövasikan tartarpihviä. Annos oli mielenkiintoisesti remontoitu versio klassikosta. Suolakurkut sorbeena, punajuuri hyytelönä, sipulit uppopaistettuina ja päällä viiriäisen uppomuna. Hyvänmakuinen ja kaunis annos.

Pääruokana vaniljalla glaseerattu ankanrinta toimi hyvin. Vaniljaa en ole itse käyttänytkään suolaisissa ruuissa, nyt sain siihen uutta pontta. Myös appelsiinirisotto oli mahtavaa. Varsinainen clou oli kuitenkin koivista duunattu boltsi joka oli ennakko-olettamuksista huolimatta loistava.



Jälkiruoaksi valitsin jälleen klassikon, tarte tatinin. Täällä torttu oli muotoon leikattu ja sai seurakseen omenasorbeeta. Aterian rumin annos oli hyvä, muttei jatkanut lähes eufoorista kokemusta. Tuntemuksia on vaikea eritellä. Ehkä piirakka ei ollut tarpeeksi makea oikeuttaakseen sorbeen happamuuden. Harmi sinsänsä, yleensä jälkiruuat nimenomaan loistavat. No välillä näinkinpäin.

Läpi aterian nautimme suomalaista Voss-kopiota, Veeniä (mitenköhän tuokin pitäisi taivuttaa?). Sanon kopiota siksi että molempia yhdistää hyvä brändäys, tai ainakin sen yritys. Itse juon pullovesiä vain kahdesta syystä: pakosta tai happojen takia. Stillin veden pullottamista ja raahaamista ympäri maailman en ole koskaan ymmärtänyt. No eipä Evian ainakaan minun rahoillani menesty.

Veen on sentään kotimaista. Tarjoilija mehustaa pullon teon vaikeudesta. Kuulemma vain muutama tehdas koko maailmassa pystyy siihen. Nämä pullot tulevat kuulemma Saksasta. Se siitä vähäisestäkin ekologisuudesta. Sekään ei kuitenkaan onnistu huuhtemaan pois hyvää makua, jopa lepää huulilla ravintolaillan jälkeen.

Heinäsorsaa

Lomalta paluu on tänä vuonna ollut vaikeaa. Ehkä vaikeampaa kuin koskaan ennen. Edes ruoanlaittoon ei ole löytynyt aikaa. Nyt - ensimmäisenä vapaana viikonloppuna miesmuistiin - otin esille Roux'n kastikekirjan. Inspiraatio alkoi välittömästi virrata ja päädyinkin tekemään lammasta. No kuinkas sitten kävikään?

Tapiolan Stockmannilla on käynnissä "makujen Tapiola" - tapahtuma. Hans Välimäki on juuri aloittamassa showtaan - pakkohan se on jäädä katsomaan. Aiheena on heinäsorsa jota on saatavilla tuoreena. Vaikken itse pakasteesta sulatettua sorsaa aivan täysin tuoreeksi luokittelekaan. Huulenheiton ja kokkauksen lomassa Hans mainosti keittokirjojaan sekä syksyllä alkavaa ruokaohjelmaa, jossa toisena päähenkilönä on Harri Syrjänen. Nimi taisi olla "Tähdet rundilla" tms. Selväksi tuli ainakin se, että savukylkeä tullaan käyttämään paljon.

Kiire puski taas niskaan - milloin aikaa olisi tarpeeksi? - ja jouduin jättämään esityksen kesken. Tässä sen verran ohjetta, jonka ehdin seurata - loppu on omaa sovellusta.

• Sorsa - yhdestä riittää kuulemma kahdelle. No ei riitä. Ellei mittayksikkönä käytetä hiiriä.
  
• Rosmariinia
• Timjamia
• Sitruunaa
• Valkosipulia
• Suolaa
• Pippuria
  

Lisuke

• Savukylkeä n 100g
  
• Sokeria
• Persikka
• Omena
• Sipuli
  
• Suolaa
• Pippuria
  

Itselleni haastavin osuus oli sorsan pilkkominen. Tähän asti olen päässyt, enkä ole edes kokonaista kanaa pilkkonut - ainakaan raakana. Ei tätä opetettu Stokkalla! Riittävän iso veitsi käteen ja pilkkomaan. Mielestäni sain muotoiltua rinnoista oikein hyviä. Sitä ennen kuitenkin veri roiskui ja ärräpäät lensivät. En oikein keksinyt miten selkä lähtee irti ilman luiden murtamista. Lähteekö se? Olisihan pilkkomisen voinut jättää lihamestareiden huoleksi, siinähän jäisi seikkailu kokonaan väliin.

No. Marinadiin murskataan valkosipuli ja yrtit ja mukaan tulee myös sitruunan mehu. Tämä tapahtuu varmasti iiseimmin mörttelissä. Itse en sellaista omista joten muussailin ainekset leikkuulaudalla. Sorsan rintaan tehdään pieniä viiltoja, suolataan ja marinoidaan. Laitetaan kylmään pannuun voin kera ja paistetaan rapeaksi. Tämän jälkeen vielä uuniin n 8-10 minuutiksi.

Lisukkeeseen kuutioidaan persikka, omena, savukylki ja (puna)sipuli. Ainekset käytetään kattilassa jotta sipuli pehmenee ja pekoni ottaa väriä. Kuitenkin niin, etteivät hedelmät muussannu. Maustetaan ja voilà.

En ole muistaakseni ennen sorsaa syönyt. Maku oli hyvin ankkamainen. Jopa niin ankkamainen, että huomattavasti vähemmällä vaivalla pääsee ankan rintafileillä. Tosimies toki ampuu ja siivoaa sorsat itse. Metsästyskurssi onkit ollut liian pitkään suorittamatta.

Grill it

Legendaarinen Johan Ludwig on kuollut. Eläköön Grill it. Juuri kun pääsin arvostelemasta s-kortti-ravintoloita, päädyin taas sellaiseen. Tällä kertaa visiitti tuli kuitenkin pyytämättä ja yllätyksenä.

Sään jumalat hellivät Helsinkiä ja istahdamme kansainväliselle terassille. Vieressä kuuluu espanjaa, saksaa ja savoa. Myös pöytiintarjoilu löytyy! Ja millainen. Kerrankin juomarahan jättäminen tuntuu luontevalta. Lähes ainoalta vaihtoehdolta. Ei, koska olisi pakko, vaan koska tälläiseen haluaa kannustaa. Silja jaksaa hymyillä ja heittää huulta ja tehdä sen vielä luontevasti.


Entinen Ludwig mainosti itseään pihveillä jotka ovat säilyneet talon erikoisena. Sisäfilettä löytyy kolmena kokovaihtoehtona monipuolisine lisäkevaihtoehtoineen. Konsepti tuo mieleen naapurin Henri'x BBQ:n, laatu vain on monta kertaluokkaa parempi.

Pihvi on hyvin paistettu. Jos jotain haluaa löytää, niin suolan voisi levittää tasaisemmin. Nyt jotkut kohdat ovat jääneet kokonaan varjoon eikä pöydässä tarjota mahdollisuutta santsaukseen. Uunipunajuuret ja valkosipuliperunat, niin ikään erinomaisia. On pihvillä hintaa mutta tälle saa vastinetta.

Aurinko hellii ja edullinen viini valuu kitalakeen. Kyllä asiakasomistajan kelpaa!

Rosson rieskat

Pitkä ajomatka Rukalta Kajaaniin on takana. Maha huutaa leipää. Tehtävänä löytää lähin S-ryhmän ravintola. Poonukset talteen! Kohdalle sattuu Rosso. Rossohan on siitä tunnettu, että yllätyksiä ja elämyksiä on turha hakea. Sopii minulle. Tiukka ketjuohjaus takaa tasalaatuisen eineksen joka ainakin täyttää vatsan.

Berikan kasvattina olen tottunut jos jonkinmoiseen karvarieskaan. Pizzerian nimi vaihtuu tasaisin väliajoin mutta naamat pysyvät samoina. Hyvä että starttirahoilla on jotain käyttöä! Kinkku voi olla ihan mitä tahansa savukinkusta perus-puristeeseen, mitä nyt tukusta sattuu halvalla saamaan. Jos listassa lukee "Aura-juusto" se voi tarkoittaa ihan mitä tahansa homejuustoa. Myös homeista juustoa. Tässä lähtökohdat kun tiedustelen Rosson tarjoilijalta, mahtaakohan listassa luvattu sinihomejuusto olla Auraa.

• "Mitä muutakaan se voisi olla?"
• "Onhan maailma homojuustoja täynnä..."
• "Ai, tarkoitit ulkomaalaisia!"

Pointti sekin. Suomalaisia homejuustoja ei taida Auran lisäksi olla. Sääli sinsänsä.

No itse barbeque-pizza, jonka maut olivat taivaallisia Tahkolla, maistui huomattavasti huonommalta selvinpäin. Halpa nautasuikale oli muuttunut miehekkääksi häräksi jossain teurastamon ja keittiön välillä. Mautonta yhtäkaikki.

Ja se legendaarinen raastepöytä! Tässähän tuleekin kolme ruokalajia. Raastepöytä, pitsa ja kiisseli jälkkäriksi. Suorastaan keskieurooppalaista. Vielä pullo viiniä mieheen, niin saadaan vielä eurooppalaiset juomatavat-kiintiö pois kontolta.

Lasku olisi voinut olla suurempikin, saahan siitä bonukset kotiin!

Retsikka

Kesä on jännää aikaa. Paatunutkin kaupunkilainen pakkaa vapaaehtoisesti tavaransa ja suuntaa maalle, ainakin muutamaksi päiväksi. Iltalenkit järven ympärillä, ruohon kohina, paljaat varpaat, naapurin sikalan lihataloudelliset tuoksut. On tullut kesä. Vaikka sataa vettä, niin täällähän ollaan. Onneksi vasta remontoidusta tuvasta löytyy myös leivinuuni jota olen palanut halusta kokeilla jo vuoden päivät.

Viimeksi uuni tarjoili - neitsytmatkallaan - rieskoja, jotka kokivat turhan nopean palamiskuoleman. Harjoituksia jatketaan kesän aikana lisää. Silloin, kuten tälläkin kertaa, hyvin onnistui retsikka. Nimi on mielenkiintoinen ja etymologia olisi mielenkiintoista tuntea. Kutsutaanko tätä kamaa muulla nimellä esimerkiksi lännessä? Resepti on seuraavanlainen

• 1 litra vettä
• 0,75 dl sokeria
• 3 dl lähimyllyn ruisjauhoja
• 4dl puolukoita
• ripaus suolaa

Ainekset sekoitellaan ja tungetaan uuninkestävässä astiassa (lämmitettyyn) leivinuuniin yöksi. Varmasti myös sähköuuni kelpaa. Tuloksena hyvin hautunutta puuroa joka pitää miehen tiellä. Itse käytin sattumalta löytynyttä ja itsetehtyä puolukkahilloa, jolloin sokerin voi jättää pois.

Kesän ruokaympyrä

Kaikki mitä kasvava nuorimies tarvitsee.

Maksasiivuja

Ilma Helsingissä ei ole kovin kuvauksellinen. Fondit on lainassa eikä raskaita lamppuja uskalla ukkosella käyttää. Poikkeuksellinen raportti, nyt ilman kuvaa! Mitä se olikaan ennen televisiota. Muistan kun pienenä pojankoltiaisena luin papyrusta päreen kelmeässä valossa, ihmisillä oli vielä mielikuvitusta.

Viime viikolla taisin syödä kotona yhden kerran, senkin aamiaista. Vastineeksi sainkin ison tukun uusia ravintolakokemuksia, joita tässä julkaistaan jahka jaksetaan kirjoitella. Eilen sain kuitenkin taas hyvän syyn laittaa ruokaa perheen tullessa vierailulle. Otetaan:

• Maksasiivuja. Voi varmasti myös itse siivutella, jos jaksaa.
• Pekonia
• Paahtoleipää
• Voita
  
• Salviaa
• Suolaa
• Pippuria
• Alatuvan luomutilan punaviinimarjahilloa
  
• Kevätsipulin vartta
  

Pekonit paistetaan rapeiksi ja asetetaan valumaan talouspaperille. Maksasiivuille levitetään reilusti salviaa, suolaa ja pippuria. Pariloidaan pannulla juuri ja juuri kypsäksi, hieman rosé on helt ok. Paahtoleivistä otetaan kuoret pois ja paahdetaan. Sivellään voilla ja kootaan.

Alle puolitetut leipäsiivut, osittain päällekkäin. Tähän pilkottua pekonia jonka päälle maksasiivut, muodikkaasti lomittain. Koristellaan kevätsipulin varrella ja hillolla.

Tuurilla ne laivatkin seilaavat ja siten myös makuyhdistelmät syntyvät. Hyvä kombo, vaikka itse sanonkin. Sääli etten ollut kuvaustuulella, kerrankin jaksoin asetella annokset.

Patrick Guilbaud

Dublinissa sataa. taas. Lupaan itselleni, etten enää ikinä hauku kotimaani säätilaa. Se voisi olla huonompi. Tuntuu että joka päivä on sadepäivä. Välillä pilvet vain armahtavat muutamaksi tunniksi aloittaakseen työnsä uudelleen tauon jälkeen.

Keidas sateen keskellä on Patrick Guilbaud:n maineikas ravintola. Henkilökuntaa on vastassa puolen tusinaa. Huonosti istuvaan mustaan pukuun (ehkä Topman), valkoiseen paitaan ja rusettiin sonnustautunut nuori mies silmäilee meitä päästä varpaisiin. Päälläni on Reiss:n paita, Ysl rive gauche:n viime kauden (!) kulmahousut sekä Guccin loaferit. Ilmeisesti näky miellyttää sillä meidät ohjataan salonkiin.

Ilmeisesti koko henkilökunta on ranskalaista. Ihmettelenkin, miten maasta on löydetty näinkin monta englantia taitavaa yksilöä. Seuraava nuori mies suosittelee aperetiiviksi Deutz:n sampanjaa joka kaatuukiin ankaran ostostelun jälkeen kurkkuun kuin Voss Hietaniemen hiekkaan. Pöytämme on valmis.


Itse ravintolasali on avara ja katto on korkeammalla kuin loft-asunnoissa konsanaan. Seinät notkuvat Irlantilaisesta nykytaiteesta josta voi olla montaa mieltä. Sali täyttyy pikkuhiljaa. Ennakkovaraus ilmeisesti kannatti, lounasaikaan pöydät täyttyvät pikkuhiljaa kaikki.

Amusena pieni, hartaasti haudutettu possun pala tummalla kirsikalla. Mielenkiintoinen mutta toimiva. Mainiota. Tästä on hyvä jatkaa tonnikalalla joka on niinikinään taivaallista. Huomioni kiinnittävät lähinnä ylikypsät porkkanasiivut sekä artisokka. Mitä nämä tässä tekevät? Lisukkeista tulee tässä lähinnä miinuspisteitä. Tai sitten en vain ymmärrä sitä suurempaa syytä.

Palvelu on kuin hyvinharjoiteltu näytelmä. Yksi kantaa ruoat tukien päälle. Kaksi muuta odottelee jo napaten lautaset jotka asetellaan täsmälleen samaan aikaan eteemme. Kannet pois, naps. Lyhyt selostus mitä on tarjolla ja pois. Aterian yksi suurimpia iloja onkin seurata henkilökunnan toimintaa.

Pääruokana upeaa merikrottia, karamelisoitua sipulia ja vähärasvaista, paahdettua pekonia. Lisukkeena käsittämättömän ylikypsää perunaa ja ah-niin-ranskalaisia vihreitä papuja. Jos lisukkeilta sulkee silmänsä on annos loistava.


Hyvän ravintolan tunnistaa aina siitä että maha ei ainakaan napsu sen takia että ruokaa olisi liikaa. Onneksi vähän väliä avulias korinkantaja tarjoaa toinen toistaan loistavampia leipäluomuksia joilla tätä kuvun aukkoa voi paikata. Mutta nyt onkin jo jälkiruuan aika. Keittiöranskani on kohtuullista mutta nyt piti turvautua isoon G:n jotta tiesi mitä on syönyt. "Araguani ganache" viittaa tässä ilmeisesti jäätelömäiseksi käsiteltyyn, 72%:n ranskalaiseen laatusuklaaseen. Tämän kanssa ovela krokanttisilta jonka päällä macarooneja sekä tuoreita marjoja. Mielenkiintoinen ja näyttävä annos. Suklaa maistuu mutta muuten, hmm, jännä kokonaisuus. Tohkeissani unohdin ikuistaa tämän selluloidille.

Sitten onkin kahvien aika. Kivana yllätyksenä sumpit kuuluvat lounasmenun hintaan. Seuraksi saapuu kunnioitusta herättävä torni pieniä uuneja joista mieleenpainuvin on oikealla alhaalla näkyvä sienimäinen köntti joka itseasiassa on miniatyyrimuffinssi. Taistelua syntyy, sillä näin pientä on vaikea jakaa.

Kuittaamme laskun ja siirrymme aulaan jossa ruotsalainen tyttö ei meinaa löytää päällysvaatteitamme. Pitäisikö tähänkin palkata aito ranskalainen?

Palvelukahvila!

Ihmeiden aika ei ole ohi. Helsingistä löytyy kuin löytyykin kahvila, jossa hanurinsa voi suoraan asettaa vapaalle tuolille. Ei tarjottimen kanssa mellastusta, ei tönimistä, liian täyteen kaadetun kupin läikyttämistä. Teinitytön töksähtelevä mutta niin viaton palvelu on sentään tallella. Pöytään asti, tosin. Ahahaa. Kyllä nyt elämä maistuu.

Krulla's on Fredan helmi. Itävaltalainen mies yrittää istuttaa sikäläistä kahvilakulttuuria Suomeen. Kun kahvila avattiin, en voinut olla ajattelematta, miten tässä käy. Syrjäinen liikapaikka, täkäläiseen makuun outoja kakkuja ja pöytiintarjoilu! Herranenaika. Onneksi, onneksi pelkoni osoittautuivat vääriksi. Ohikulkiessa paikka kukoistaa ja sunnuntaiselle brunssille ei ilman pöytävarausta taida mahtua.

Kävimme testaamassa paikan lauantai-brunssia. Sisään sujahtaa sopivasti ja ruokailun muotoilema ruhoni ahtautuu seinän viereen. Takataskut naapurin naamaa viistäen kohti noutopöytää. Kylmä valikoima on varsin klassinen. On kinkut, juustot, kurkut, tomaatit ja iso valikoima hilloja. Sämpylät ovat puolikuivia. On munaa ja ties mitä "erikoisuutta" kuten silliä ja fetajuustoa. Ihan ok, ei tosin mitään tajuntaa räjäyttävää. Hintaan sentään kuuluu erikoiskahvi. Ah kuinka vihaankaan tuota sanaa. Mitä erikoista siinä on että kahvijuoma tehdään espressoon tai kultamokkaa tummempaan paahtoon? Ei ainakaan enää pitäisi olla. Paikan maitokahvi on erinomainen!

Lämpimät ruuat sen brunssin tekevät. Vesihauteessa notkuu tolkuttoman suolaista perunaa ja kalaa, jotain lihaa. Ylipäätänsä kaikkea johon ei tee mieli koskea. Tässä mennään metsään. Turha näitä ruokia on nimen vuoksi liotella. Jos ei lämpimään jakseta panostaa, tulisi se mielestäni unohtaa. Keskitytään siihen, mitä osataan ja jaksetaan tehdä.

Edellämainituttujen ryppyjen lisäksi sampanjaoikeuksien puuttuminen pudottaa brunssin laadullisesti keskikastiin. Yleismielikuva on kuitenkin positiivinen. Palvelu pelaa, tunnelma on katossa ja ihmisen hyvä olla. Tälläkertaa emme kakkuihin sortuneet mutta ne ovat ehdottomasti paikan raison d'être. Schwarzwälder Kirschtorte, luulin että tätä herkkua saa vain ulkomailta. Ei enää.

Pieni pala Unkaria Helsingissä

Ruokamuistoja Unkarista. En tiedä mistä alottaisin. En sanoisi että ruoka on eksoottista, se on erilaista. Palvelu - no - slaavilaista. Kielitaitoa ei ole, ainakaan maaseudulla. Välillä kun tarjoilijan tervehdykseen vastasi muuksi kuin unkariksi, henkilö kääntyi mitään sanomatta kannoillaan. Mielenkiintoista.

Ravintola Pannonia, lähes oopperataloa vastapäätä, on ollut käyntilistalla jo muutaman vuoden. Pitsiverhot kutsuvat astumaan sisään ja niin viimein teenkin. Arkena viiden aikaan paikka on isoa ryhmää lukuunottamatta täysin tyhjä. Silti kukaan ei turhia tungettele. Listaa saa odotella ja sitten tutkia rauhassa.

Listan alussa on kuuluisia unkarilaisia erikoisuuksia kuten Wienin leike ja pasta bolognese. Mitä? Onneksi seuraavalla sivulla löytyvät autenttisemmat mäiskeet. Nimiä ei kuitenkaan ole kirjoitettu paikallisella kielellä. Viinilistalla löytyy jopa kaksi lokaalia punaviiniä. Loput jotain uuden maailman virityksiä. Maa on täynnä hyviä viinejä ja täällä juodaan Gato Negroa. Ei ei ei.


Alkuun gulassi-keittoa joka on oikeasti hyvää. Paksu lihaliemi, sopivan paprikaista. Jotain etuselkää tai lapaa hyvin haudutettuna. Perunoissa maistuu lievästi astiassa vietetty aika. Ei kuitenkaan valittamista.

Sitten pääruuat. Ei näitä ainakaan turhasta kikkailusta voi syyttää. Selkeästi "pasta" (luki ruokalistassa), joka tosin muistuttaa enemmän saksalaistyyppistä spätzleä sekä kermainen kanakastike ja suolakurkut. Autenttisuudesta voin sanoa ainakin sen että matkalla Suomeen rasvamäärä on pudonnut puoleen, suolaisuus on sentään säilynyt. Satsin jälkeen janotti vielä seuraavanakin päivänä.

Menun kohdalla luki muistaakseni aprikoosihillolla täytetty lettu (palacsinta) suklaakastikkeella. Lautasella oli omenahillolla ja paikallisella raejuustolla täytetty voitakinapamaus vaniljakastikkeella. Jossain muualla olisin saattanut tästä huomauttaa, täällä se kuuluu asiaan. Ei se ole niin tarkkaa. Itse en ottanut valmista menukokonaisuutta. Jälkiruokaa ei turhaan tiedusteltu ennen kuin pöytätoveri sen oli saanut. Oma mansikkatäytekakkupala oli jopa hellyttävä, maukas tosin. Lisukkeena edullinen viitosen tokaji. Edullisuus tosin maistui, epäilin jopa että lasiin livahti kolmosta.

No, mitä jäi käteen? Unkarifiilistelijöille oiva paikka. Autenttisuudesta täydet pisteet. Gourmet-elämyksiä voi hakea jostian muualta.

Fisua torilla

Kalenteri kävi toukokuun alkua. Ensimmäisiä lämpöisiä päiviä sitten maaliskuun yllätyshelteiden. Vene kiinnittyy kauppatorin rantaan ja vuorikauriin notkeudella hypähdän maalle. Pyyhin meriveden roiskeet vasikannahkaisilta loafereiltani, lasken trenssin kaulukset alas ja olen valmis. Herkkuhetket, täältä tullaan.

Fishmarket on oleskellut legendaarisen Havis Amandan paikalla jo pitkän tovin. Pitkään se tosin oli no-listallani lähinnä sijaintinsa takia. Liian turistia. Sitten kuulin kuitenkin hyvää erityisesti äyriäisplattereista joten pitihänä tätä itse kokeilla.

Alkuun hieman haalea bouillabaisse. Liemi ihan ok. Seassa savukalaa ja muutamia katkarapuja - ei sentään niitä halvimpia, valmiiksikuorittuja. No tästä on helppo parantaa.


(Anteeksi ala-arvoinen kuva) Pääruuaksi valitsemme hummeriplatterin jossa on jos jonkin sortin merenelävää. On osteria, katkarapuja, vihersimpukoita, sinisimpukoita, merirapua ja vaikka mitä muuta. Kohokohtana - yllätys sinänsä - puolikas hummeri. Alkuun olen skeptinen. Listan mukaan lähes joka toinen otus on marinoitu tai muuten kuorruteltu. Viimeksi kun söin vastaavan satsin Marseillen ygöspaikassa, kaikki tuotiin pöytään kuten Ahti sen tarkoitti. Enkä nyt puhu siitä sillistä.

Skagen kuitenkin toimii ja kookosmaidossa keitellyt sinisimpukat ovat loistavia. Hintakin tosin antaa olettaa jotain spesiaalia. No nyt sitä tulee. Seurana vielä muutamia kastikkeita joista erityisesti sweet-chili ansaitsee kunniamaininnan. Myös leivät - varsinkin tummanpuhuva saaristolaisleipä - saavat papukaijamerkin. Kaiken tämän huuhtelemme alas mainiolla pinot noir-sampanjalla. Elämä hymyilee.

Äyriäiset ovat petollista kamaa. Kun lautasta rupeaa nälkäisenä tuhoamaan meinaa epätoivo kasvaa. Miten tästä piperryksestä ikinä tulee täyteen? Sitten se kuitenkin iskee kuin puun takaa. Maha huutaa leipää eikä enää tee mieli kuoria yhtään lumirapua saati tonkia matoa ulos kotilosta. On aika siirtyä jälkiruokaan josta en enää paljon muistakaan. Mieleeni palaa tummaa suklaata, moussen muodossa sekä aavistus krokanttia. Ehkä jotain vaahtoa? No, sen tarkemmin arpomatta, muistikuva on positiivinen.

Pidän henkilökohtaisesta palvelusta. Kun jätän juomarahaa, haluan edes kuvitella sen päätyvän omalle tarjoilijalleni vaikka se koko ravintolan virkistyskassaan menisikin. Tällä kertaa en tiedä, kelle pennoseni olisivat päätyneet. Illan aikana meitä palveli varmaan jokainen henkilökunnan jäsen. Jätimmekin juomarahan taiteen muodossa askartelemalla kiitokseksi kivat sampanjakorkki-ylioppilaat, näin kevään kunniaksi.

Fishmarket on hyvä - kuten sen hintansa lunastaakseen tulee ollakin - muttei täydellinen. Sitä etsiessä...

Rapurisotto

Taas se iski eteen. Luin viikolla jostain blogista risotosta. Kun sitten viimein pääsin kauhan varteen, ei enää ollut havaintoakaan mistä sen luin. No löytyihän se sitten viimein. En itse ole ikinä ole käyttänyt vuohenjuustoa risotossa, pitääpä sekin tässä ennen kuolemaa kokeilla.

Sunnuntaina oli äitienpäivä ja kokkailimme omallemme neljän ruokalajin lounaan. Tavoistani poiketen, kokeilin tätä reseptiä jo aikaisemmin. Onnistui se toki jo ensimmäisellä kerralla mutta aina voi viimeistellä. Ohje kaikessa yksinkertaisuudessaan.

• Kokonaisia katkarapuja
• Suolaa
• Ricotta-juustoa
• Salottisipulia
  
• Riisiä
• Valkoviiniä
• Öljyä
• Pippuria
• Tilliä
• Hyvää calvadosta
  

Raaka-ainelista taas tajunnanvirtaa. Määriä voin yrittää muistella, jos se jotain oikeasti kiinnostaa. Ravut kuoritaan. Kuoria kuullotetaan tilkassa öljyä ja liekitetään hyvällä calvalla. En osaa päättää vaikuttaako tämä makuun, mutta hyvältä se näyttää. Ja fiilis kohoaa. Kuoret peitetään juuri ja juuri vedellä ja annetaan kiehua n 30min. Liemi maustetaan suolalla. Jos maku on liian vajaa, voi sitä täydentää esim kalaliemellä.

Toisessa kattilassa kuullotetaan riisi ja sipuli öljyssä. Lisätään reilusti valkoviiniä ja annetaan imeytyä riisiin. Tämän jälkeen lisätään pikkuhiljaa kuumaa rapulientä ja annetaan imeytyä. Toistetaan kunnes riisi on juuri ja juuri kypsää. Mieluummin aavistuksen raakaa, jatkaahan se vielä kypsymistään.

Kattilaan heitetään raastettu juusto, tilli sekä ravut (jätä muutama koristeeksi) ja pyöräytellään. Tarjotaan heti.

Hyvin se upposi ja äiti taisi olla tyytyväinen. Alunperin ajattelin pyytää hummerin kuoret mukaan taannoiselta Fishmarket-reissulta. Arvelin kuitenkin etteivät se säilyisi kaupungin yössä kovinkaan pitkään. Mutta tästä lisää ensi kerralla.

Mezen lounas

Meze point on hensinkiläiseksi ravintolaksi jo melko vanha. Hädin tuskin muistan mitä tässä tilalla oli ennen. Lounaskonseptikin on ehtinyt vaihtua matkan varrella. Kun olin nuori, täältä sai monen lajin meze-lajitelmia. Nyt pääpaino on puhvelilla.

Homma toimii. Maksu kassaan, lautanen mukaan ja istumapaikka. Paikka on yleensä on aina täynnä muttei koskaan liian. Aina mahtuu suurempikin joukko. Mystistä. Vesilasi täyteen ja seisovan pöydän ääreen tungeksimaan.

Ja onhan sitä monenmooista herkkua kokki ehtinyt loihtia. On salaattitarpeita, itämaisia sallaadeja, soosseja ja pitaleivän tyyppistä vanikkaa. Lämpöisenä kebbeä, lohkoperunoita, riisiä, makkaroita sekä vaihtuva extralämmin. Ihan mukava siis. Valikoima tosin vaihtuu ärsyttävästi. Kun bulgursalaatti loppuu, kestää jopa päiviä saada uusi kulho tilalle. Tuntuu kuin asiakkaita haluttaisiin ohjata rasvaisen keben pariin.

Ihan kiva. Mutta mitä mitä mitä. Hintaan kuuluu yksi annos safkaa. Tämä siis tarkoittaa sitä että santsata ei saa. Missä järki? Kyllä aikuinen ihminen keskimäärin tietää miten paljon pystyy syömään - varsinkin jos ruotsinlaivat jätetään pois laskuista. Nyt tämä aiheuttaa monenmoista vaivaa. Varmuudenvuoksi ahdetaan lautanen täyteen, muuten voi vahingossa jäädä nälkä. Jos ottaa vahingossa liikaa - mitä harvemmin käy - hukkaprosentti kasvaa ja safka päätyy kompostiin. Ja mikä ehkä pahinta. Salaatti ui samassa kastikkeessa kuin kebab. Ei järjen häivää.

Hyvä idea, semihuono toteutus.

Vappulounas

Onneksi vappu on vain kerran vuodessa. Onhan se ihan mukava juhla, mutta kunnon päälle se ottaa. Noudatatetaan perinteitä, jätetään noudattamatta toisia.

Tänä vuonna päätimme pitkän tauon jälkeen suunnata vappulounaalle, valinta osui ravintola Lasipalatsiin. Puistatti. Ei paikan takia, ja ilmakin oli poikkeuksellisesti lämmin. Muistoissa vain elää vahvana massaruokailujen taakka. Liikaa porukkaa, hidas palvelu ja luokatonta ruokaa. No, vappuna makuaisti on muutenkin lomalla. "Kai tästä selvitään" - ajattelen, huokaan syvään ja tartun ovenripaan. Lounas helvetissä.

Aluksi lajitelma kalaisia alkupaloja. Iänikuista kylmäsavustettua lohta, jokiraputartaria ja lasimestarinsiikaa + lisukkeet. Ei todellakaan yllätyksellistä. Mutta syötävää. Olenko piilokamerassa? Onko nyt oikeasti yritetty tehdä ruokaa? Ehei, ei voi olla. Epäilys jäytää mieltä samalla kun ylioppilaslakki pureutuu päänahkaan entistä tiiviimmin. Löysään solmiota. Henki kulkee taas. Varmasti vain virhe. Taas nämä uudet ja innokkaat harjoittelijat. Eivät ymmärrä miten vappulounaat pitää hoitaa.

Tilatessani pääruokaa, poronsisäfileetä, minulta tiedusteltiin kypsyysastetta. Tavan vuoksi ne sitä kyselee. Kiinnostaa kybällä. Samasta pannusta ne tulee kuitenkin kaikki. Ylikypsänä. Mutta mitä ihmettä?!1 Tarjoilija erikseen muistaa juuri minun tilanneen oman settini miidium miinuksena. Parasta kuitenkin on, että liha oikeasti on lähes raakaa. Eli juuri ja juuri kypsää. Suussa sulavaa ja täydellistä. Nyt rupeaa jo hymyilyttämään. Tämähän on ihan kivaa! Lisukkeena vielä pitkään haudutettua poronrintaa joka myös hajoaa kielellä. Korvasieniperunagratiini uppoaa jättämättä kummoista makujälkeä mutta kokonaisuutena pääruoka on loistava joa ilman vappukerrointakin.

Jälkiruoka tulee samasta paikasta alkuruuan kanssa, aikaa sitten valmistellut - osastolta. Valkosuklaamousse on ihan ok, samoin raparperi-aleksanteri. Ei kuitenkaan sytytä mutta onneksi poronrinta vielä hyväilee kitalakeani.

Ensi vuonna uudestaan, tästä taitaa tulla perinne.

Kevättä rinnassa

Kiirettä on pitänyt. En edes muista milloin viimeksi tein jotain kirjoittamisen arvoista ruokaa. Se olikin hyvä tekosyy kutsua ystäviä kylään ja laittaa kattila liedelle. Etiketti-lehdessä oli sopivasti ohje parsan tarjoamiseen jota hieman muuntelin.

• Valkoista ja vihreää parsaa
• Parmesaania lastuina
• Parmankinkkua
• Rucolaa
• Voita
• Sitruuna
• (Endiivi)

Parmankinkku paahdetaan uunin ylätasossa n 10 min ja öbaut 200 astetta. Rapeaksi kuitenkin. Kuivatetaan talouspaperin päällä. Parsat keitetään erikseen. Sitruunan kuori raastetaan ja heitetään voisulaan. Endiivi on sulkeissa koska en osannut käyttää sitä. Ostin ainesosan läpällä ja maku oli tyrmäisevän kitkerä. Väri ja ulkonäkö olivat kuitenkin niin hyviä, että pakko se oli salaattiin laittaa. Keittelin aavistuksen, pahin terä katosi mutta niin meni rakennekin. Mitä tein väärin? Syödäänkö endiivi yleensä raakana vai kypsänä?

Itse pidän parsasta todella paljon joten salaatti oli ainakin omaan mieleeni. Myös parmankinkku, näin paahdettunakin on loistavaa. Sen sijaan jätin pois pinjan siemenet joita alkuperäisessä ohjeessa käytettiin koska niitä on tullut syötyä turhankin paljon viimeaikoina.

Parsaa tekisi mieli syödä useamminkin mutta kuoriminen on yhtä tuskaa. Onhan meillä jo siivutettu leipä, missä on kuorittu parsa?

Illallista hiihtokeskuksessa

Turisteiden kansoittamissa hiihtokeskuksissa - niin kuin muissakin rysissä - on hyviä ja huonoja puolia. Toisaalta palvelut ovat paremmalla tasolla kuin esimerkiksi Siperiassa. Toisaalta, varsinkin ruuan taso on säälittävää. Turisti kun viettää paikan päällä keskimäärin sen viikon, syö ehkä kerran samassa paikassa ja lähtee iloisesti kotimaahansa. Mitä häneen siis satsaamaan. Rahat pois ja jotain kaapin pohjalta pöytään.

Onneksi on myös poikkeuksia. Ranskan alppien kuninkuuspaikassa, Chamonix'ssa keskusta on täynnä toinen toistaan "aidompia" savon eli savoien erikoisuuksia tarjoavia ravintoloita. Yhteistä näille on kilometrin pituinen ruokalista. Ei kiitos. Onneksi olen paikalliset juustoerikoisuudet jo maistanut ja maltan luottaa paikallisen vinkkiin. Päädymme paikkaan nimeltä Alan Peruun, Aiguille du Midin hissiaseman läheisyydessä.

Paikka mainostaa itseään fuusio-keittiönä ja nuudelibaarina. Kuulostaa aika ysäriltä, mutta yleisfiilis on silti hyvä. Sisustus mätsää vuoristoilman ahavoittamaan silmääni ja ankaran haute-montagne sään turruttama takapuoleni kiittää pehmeistä penkeistä. Alkuun kampasimpukoita sekä japanilaisia nyyttejä. Ihan ok. Simpukoiden kanssa tuleva salaatin kastike on yllättävin ja näin paras osa.

Pääruokana syön ohueksi siivutettua ja grillattua härän filettä joka on loistavaa. Tavanomaista tosin. Annoksen kohokohta onkin jälleen salaatti jossa aasian - tässä tapauksessa lähinnä Thaimaan ja Japanin - makuspektri on tavoitettu kurkunpäätä hyväilevällä pieteetillä. Lisukeriisi taas on turha. Onko valkoisen ja kastikkeettoman riisin vain tarkoitus olla hätävarana mahantäytteeksi? Jälkiruoka, suklaa-sushi on enemmän näyttävä kuin maukas. Makeasta riisistä ja vadelmasta koostuva sisus on kääritty levään jonka asiaa tässä tapauksessa ajaa suklaa. Kaukaa katsottuna kuin aitoa sushia. Suklaa ei täytä vaatimuksiani ollen lähempänä pääsiäismunan makua.

Kahden hengen kolmen ruokalajin seikkailu maksaa Kronenbourg-oluineen 70 euroa jota pidän laatuun nähden kohtuullisena. Ehdottomasti suosittelemisen arvoinen! Chamonix'hin jos eksyy, kannattaa myös kokeilla pääkadun varrelta löytyvää pienen pientä hampurilaispaikkaa. Nimeä en tähän hätään muista.

Mitä luin tänään

Silloin kun en kirjoita omaa blogiani saatan hakea inspiraatiota myös muualta. Netti on täynnä blogeja ja ruokablogejakin rupeaa olemaan aika paljon. Blogilista löytää 219 ruoka-kategoriaan kuuluvaa tapausta. Osa on jo lopettanut, osa kuuluu tähän kategoriaan koska julkaisee silloin tällöin muutaman ruokaohjeen. Onneksi ihan jokaista ei tarvitse seurata.

Tässä omat suosikkini, kahdessa kategoriassa. Ensimmäisenä ne, joita jaksan ihan oikeasti lukea. Tarkoittaen siis muutakin kuin otsikkojen silmäilyä. Näitä ovat yleensä ne blogit, joissa ruokaohjeet ovat vähemmistössä. Ruokaohjeita kun yleensä harvemmin tarvitsee esimerkiksi keskellä työpäivää. Toisen kategorian blogeja lueskelen inspiraation tarpeessa, tilanteen ollessa päällä. Tämä ei - sanomattakin selvää - tee niistä yhtään sen huonompia.

Keskimäärin elinikä tuntuu olevan aikasta lyhyt. Kun nyt kerrankin kävin kaikki rss-bookmarkkini läpi, n 50% "seuraamistani" blogeista oli kuollut. En siis listaa niitä, joissa ei merkittävään aikaan ole tapahtunut mitään.

Ensimmäinen kategoria
Listalla tänään - kiertää myös Helsingin lounaspaikkoja. Samalla alalla.
Lounasneuvo - niinikään samaa alaa.
Makumatkoja - sielunveljiä.
Soulfood - uusi tulokas joka vaikuttaa lupaavalta.
Taikinapoika - melkein meni bookmarkki roskiin mutta päivittyi kreivin aikaan.
Viini, ruoka, kirjat - hyvä painotus läpän heitolla eikä niinkään resepteillä.

Toinen kategoria
Hehkuttavat herkut
Kauhanvarressa
Keittokomerossa
Liemessä
Monkeyfood
Pastanjauhantaa
Polkkapossu
Päivänpiristys
Sorsanpaistaja
Terhin keittiössä
Välipala

Koska aina on mukava käydä selailemassa uutta niin laitapa kommentteihin rivi jos toinenkin, jos koet oman blogisi unohdetuksi.

Uhkapeliä ruualla

Olipas näppärä otsikko näin sadannen artikkelin kunniaksi. Kuten nokkelimmat ehkä keksivätkin, kyse on Helsingin Casinon safkasta. Ja ei, ei Kuliksen tai Skattan casino vaan se suurin ja kaunein, Grand Casino ja tarkemmin ravintola Piazza.

Sisäpiha on mukava paikka. Korkeudestaan huolimatta tila on saatu ihan viihtyisäksi. Myös palvelu pelaa, ollen ystävällistä ja ripeää. Jopa alkusalaatti tulee pöytään. Ei raastepöytää, plussat siitä! Muutaman salaatinlehden kanssa tuore sämpylä. Määrä korvaa laadun. Hyvä avaus.

Mutta sitten. Pääruoka. Minulle härkää ja seuralaiselle tonnikalapastaa. Pasta on täysin avuton viritys. Ylikypsän pastan voisin vielä antaa anteeksi mutta makua en. Tai siis mitä makua. Kastike ei (nyt siis ilman ilman värikynää) maistu miltään. Tälläistä saa kun tyhjentää purkkitonnikalan pataan ja heittää selkään 5% ruokakermaa. Ei keitä kasaan eikä turhaan heitä suolaa sekaan. Ehkä kokki ei pidä suolasta. Toivottavasti niin koska jos tätä on keittiössä maistettu ei sitä olisi pitänyt päästää saliin asti.

Oma härkäsettini - jonka nimeä en muista koska olin niin tohkeissani pastasta - on sentään saanut tarpeeksi suolaa. Ja maku on muutenkin ihan ok. Ei nyt mitään mahtavaa mutta syötävää.

Mitä jäi käteen? Vaikka ruoka tuodaankin pöytään valkoisilla hanskoilla ei se tasoa nosta. Ilmeisesti jopa päinvastoin. Pitkästä aikaa ravintola jossa tekee pahaa maksaa. Niin pahaa, ettei vähään aikaan tee mieli edes tehdä tarkastuskäyntiä. Ei tämä ole reilun lounassetelin arvoista. Unicafe tarjoilee parempaa.

Ainiin. Tietenkin, kuten tapoihini kuuluu, sanoin henkilökunnalle suoraan mitä mieltä olin pastasta. Pysyin kuitenkin - kohonneesta verenpaineesta huolimatta - rauhallisena ja asiallisena. Vastaus jälleen luokkaa "oho, ei sen kyllä pitäisi olla". Niin, oho.

Michellen tähdet

Hesarin mukaan Demo saa tähden ja Postres pääsee "ihan kohta" -listalle. Mielestäni oikeita päätöksiä. En tosin aivan ymmärrä, miksei Postres saanut tähteään samantien. Onhan maailmalla tapana, että tunnetun chefin uusi rafla pääsee listoille ilman koeaikaa. Löytyyhän tästäkin keittiöstä tähdillä koristeltua henkilökuntaa. Mikä siis syy? Puutteellinen ranskan kielen taito?

Snack après ski

Kuten viime postauksessa ja kommenteissa oli puhetta, seura ja paikka tekee ruuan. Sama pätee myös muille olosuhteille.

Laskureissuilla lumi on tärkein. Helposti asumiseen ja ruokailuun tarkoitettu raha uppoaa uuteen geariin. Ruuan laadusta ei silti pidä tinkiä, eikä ainakaan määrästä. Urheilun jälkeen on aina nälkä.

Bordeaux-pata à la mr Umbah pour six

• 2 kg lihaa (esim etuselkää)
• 0,5 kg sipulia
• 1,5 kg kuorittuja tomaatteja
• pullo halpaa Bordeaux-punaviiniä
• Valkosipuli
• 3 Paprikaa
  
• Laatikko herkkusieniä
• 1/2 purkkia provencen yrttejä
• Suolaa
• Pippuria
  

Lihat pilkotaan ja laitetaan muhimaan punaviiniin ja tomaatin sekoitukseen. Kiehuvaan liemen pilkotaan kaikki muut ainekset herkkusieniä sekä suolaa ja pippuria lukuunottamatta. Annetaan kiehua kasaan. N 10 min ennen tarjoiluajankohtaa lisätään sienet. Vasta lopuksi muut mausteet. Tarjoillaan täysjyväriisin sekä keitettyjen papujen kanssa. Nautitaan ruuanlaittoon käytetyn punaviinin kera.

Omissa kenttäolosuhteissamme liemi piti jakaa useampaan kattilaan koska kyllin isoa ei ollut saatavilla. Myös suola loppui kesken mutta lopputulos tyydytti kaikkia.

Ruoan kannattaa antaa kiehua kasaan mahdollisimman pitkään. Tätä rajoittaa usein tolkuton nälkä joka uhkaa muutaman after-ski oluen jälkeen. Mitä pidempään tätä mielihalua vastaan onnistuu taistelemaan, sen parempaa ruokaa herra Umbah tarjoaa.

Kanainen pasta

Olen ruokaharrastaja. Syön ruokaa usein, useimmiten joka päivä. Missä raja kulkee? Miten mitataan normaalin ihmisen ja harrastajan ero? Nautinko ruoasta enemmän? Syönkö useammin parempaa ruokaa? Mikä on parempaa ruokaa? Mitä on ruoka? Visaista pohdintaa näin maanantai-illan ratoksi.

Fakta on kuitenkin se, että bloggaamisen arvoista ruokaa jaksaa tehdä aika harvoin. Alunperin perustin blogini omaksi sähköiseksi keittokirjaksi. Sitten ruokahalu kasvoi eikä enää mitä tahansa jaksa, uskalla tai kehtaa kirjoittaa. Kuka sitä aina jaksaa lukea iänikuisesta appelsiiniankasta. Tätähän lukee joku muukin (kuulemma).

Jotta ravintolakeikkojen väliin saataisiin jotain omaakin substanssia otin itseäni niskasta ja kauhan karvaiseen käteen. Kanapastaa à la Töölö, olkaa hyvä.

• Kanafilettä
• Banaanisalottia
  
• Käsintehtyä tuorepastaa, esim tagliatelle
• Hyvää vuohenjuustoa
  
• Kermaa
• Ruohosipulia
• Suolaa & pippuria
• Sitruunaa

Paloitellut fileet paistetaan juuri ja juuri kypsiksi. Sekoitetaan kermaan jossa silputtu sipuli on jo jonkin aikaa muhinut pienityn vuohenjuuston kanssa. Maustetaan. Juusto tuo kivasti suolaa joten sitä ei välttämättä kovin paljoa tarvitse. Viimeistellään runsaalla ruohosipulilla sekä sitruunalla maun mukaan ja sekoitetaan keitetyn pastan joukkoon.

Itselläni ruohosipuli ehti kypsyä liikaa eikä näin maistunut juuri miltään. Lähinnä näytti hyvältä. Ajoi siis kuitenkin tarkoituksensa. Sitruuna sen sijaan piristi annosta huomattavasti, katkaisten kerman täyteläisen peitsen rasvaisuuden.

Ribis

Suomalainen mies ei katso puhuessaan silmiin. Suomalainen mies ei turhia hymyile saati jauha muuta kuin asiaa. "Vettä?" on ainoa kysymys joka erottaa minut loistavasta pihvilounaastani. Olen saapunut Heikintorin ruokakeitaaseen, grilli Ribikseen.

Intialaisen ja italialaisen ravintolan puristeessa, Ribis taistelee globalisaatiota vastaan omilla eväillään. Palvelu on kuin Kaurismäen elokuvista (tulipas se pakollinen klisee), sisustuksessa vain se tarpeellinen ja lounaslista kaksi annosta lyhyt. Mutta ruoka on hyvää. Ja sen tietää moni muukin. Lounasaikaan paikka on lähes poikkeuksetta täynnä. Kuitenkin yleensä niin, että tilaa on aina kahdelle jotka käyttävät lounasseteliä.

Kuten Toro, myös Ribis luottaa parilaan. Uuni tai folio on marjanpoimijoille. Kaikesta tosin huomaa että pihvejä on paistettu se toinenkin vuosikymmen ja oppi on mennyt Toroa paremmin perille. Yhtään kuivaa pihviä en ole täällä saanu, en tosin täydellistäkään.

Yleensä listalla on jotain kanaista ja jotain nautaista. Kanaa en ole täällä ikinä syönyt, enkä nähnyt kenenkään muunkaan syövän. Pitäisi varmaan joskus kokeilla, onko se listalla vain koristeena. Perunavaihtoehtoina lohko, ranskalaiset, keitetyt, muussi sekä valkosipuliperunat. Pihvi on iso ja lisukkeita enemmän kuin tarpeeksi. Yllättäen se pakollinen vihannes on tuore(!). Ehdoton plussa meille terveellisen ruokavalion kannattajille. Muutama kurkkusiivu hyvittää kermaisemmatkin perunat.

Ehdottomasti hyvä paikka. Lounarille vastinetta, pyyhkii härällä parilan puhtaaksi.

Tapiontori

Olen joskus aikaisemmin kävellyt Tapiontorin ohi. Mielen on vallannut lähinnä sääli. Kannattaako tyhjää paikkaa pitää auki.

Tänäänkin, lähes puolenpäivän aikaan, paikka ammottaa puolityhjänä. Hmm, voiko tämä olla hyvä. Onhan lounas Tapiolan hintatasoon nähden kuitenkin kalliihko. En tiedä toista ravintolaa kilometrien säteellä jossa tarjolla on vain kolmen ruokalajin menu 29,60e hintaan.

Aterian edetessä mielikuvat häipyvät. Paikkahan on lähes täynnä! Keittiömestarilla (!) on kädet täynnä duunia kantaessaan tilauksia pöytiin. Porukka on selvästi erilaista kuin esimerkiksi Torossa. Rekkakuskeja ei täällä näy.

Aloitetaan alusta. Ceasar-salaatti kanalla. Kana on sinänsä mehukasta mutta maku on epäilyttävästi kuin suoraan marketin grillitiskiltä. Pussi on sentään poistettu ympäriltä. Jos marinadi on omaa tuotosta, mielikuvitusta voisi käyttää. Miksi kana pitää aina tarjota joko grillimausteella tai currylla maustettuna?

Pääruokana paahtopaistia. Liha voisi olla punaisempaa ja vähäjänteisempää. Perunalisuke on kiva poikkeus massasta. Perunakakkusen päälle on taiteiltu sipulia ja lopputulos on erinomainen. Niin ulkonäöltään kuin maultaankin.

Jälkiruokana karpalojäädykettä ja valkosuklaata - samaa kuin perjantaina. Karpalojäädyke voisi hyvin olla peräisin vaikka laivan seisovasta pöydästä. Valkosuklaa pelastaa annoksen. Syön tämän mielelläni.

Mitä jäi käteen? Absoluuttisesti ajateltuna ja varsinkin naapurikaupungin tarjontaan verrattuna, lounas ei lunasta lupauksiaan. Hinta ja laatu eivät kohtaa. Nostan silti hattua, että joku jaksaa yrittää Tapiolassa, jossa muuten on tarjolla lähinnä rasvassa kieriteltyä perusruokaa. Illan tarjonta pitäisi tulla katsomaan, siitä olen kuullut kehuja. Valitettavan harvoin helsinkiläinen eksyy Espooseen ilta-aikaan.

Nokka

Nokasta olen kuullut vain hyvää. Muita paikkoja on saatettu disauttaa mutta Nokka on ollut "something to write about".

Kylmä tuuli saa minut kohentamaan kauluksiani kun vaellan liukkaalla satamapenkereellä kohti Katajanokan ravintola-ylpeyttä. Ei, tänään ei mennä Poseidoniin. Nokan lämpimät tiiliseinät huokuvat lämpöä ja valtava potkuri toivottaa minut tervetulleeksi. Paikka on hieno. Punaiset tiilet on älytty säilyttää ja niitä on jopa korostettu.

Tarjoilupakka on aavistuksen sekaisin. Illan aikana meitä palvelee varmasti jokainen henkilökunnan jäsen, kokkeja lukuunottamatta. Smoothisti kuitenkin, hatunnoston arvoinen suoritus.

Alkuun naposteluvati joka on mielestäni keittiön mitta. Vadeissa on erittäin helppo sortua Italiaiseen avataan-nyt-muutama-tölkki-antipasto-linjaan. Asiakkaiden aliarvioimista. Onneksi ei kuitenkaan Nokassa. Suuhun pistää mm erinomainen ankka-rillette. Oikeastaan kaikki on kohdallaan graavilohta lukuunottamatta. Graavilohta. Miksi tätä pitää tunkea jokaiseen paikkaan? Graavilohi on kuin maksalaatikko. Hyvää mutta arkista.

Seuraavaksi lähdemme Helsinki-menun viitoittamalle tielle. Alkuun graavattua ja hiillostettua nieriää. Rakenne on kiva. Todella napakka suutuntuma. Graavaus syö mielestäni hieman liikaa terää hiillostukselta. Luvattu Calvados ei maistu kastikkeessa sinapin alta.

Pääruoka on kohokohta ja poron entrecote loistava. Liha murtuu haarukkaan ja riistan maku kihahtaa kielen päällä. Riekko sulaa suussa. Lisuke-perunamuussi on mauttoman näköinen. Persilja ei maistu mielestäni tarpeeksi mutta pahinta on pursotettu ulkonäkö. Tyylitajussa olisi parantamista.

Viinitarhurin juustoa, yksi pala. "Kuin pitkä parisuhde" kommentoi eräs seurueemme jäsen. Ensimmäisen suupalan jälkeen homma on nähty. Edes pähkinäkrokantti ei pelasta annosta. Viinitarhurin juusto on sinänsä oiva esitys siitä ettei aina tarvitse mennä Ranskaan asti. Kaveria olisi kaivattu. Viinipakettiin kuulunut portti oli niinikään liian tuhtia tämän tyyppiselle juustolle.

Jälkiruokana suklaa-mousseja. Kuka näitä annoksia taiteilee? Maku jälleen kohdallaan - ehkä hieman tavanomaista, mutta hyvää. Ulkonäkö kuin Spice-icesta. Otetaan tuosta vähän suklaata, tungetaan siihen rinnalle vähän kaikkea mitä jääkaapista löytyy. Jotain puuttuu. Marenki! Kyllä! Yhtä mauttomasti puristettu kuin pääruuan perunapyree. Vihreää? No onhan meillä mintunlehti. Päälle vielä skidisti suklaakastiketta. Ei ei ei. Tyylikkäämmän annoksen saa espan jäätelökojusta.

Taksissa kohti Helsingin yötä on aika sivaltaa terävä loppukaneetti. Nokka on hyvä muttei erinomainen. Kirjoitan tästä kuitenkin.

Haudutettu possu

Vuoden keittokirja, Helsinki Menu, on kiva tuttavuus. Kuvia on makuuni riittävästi eikä reseptejä ole liikaa. Esille ovat päässeet lähinnä vähän paremmat ravintolat ja raaka-aineet ovat sen mukaiset: filettä, filettä ja filettä. Uskaliaan ja maukkaan poikkeuksen tekee Ilmatar joka tarjoilee pääruokana haudutettua ja paahdettua possunkylkeä hedelmäkastikkeessa.

Possunkyljen tekee mielenkiintoiseksi erityisesti se, että se pitää noutaa erikoisliikkeestä. Filettä saa joka paikasta mutta ei kylkeä. Itse kävin läpi muutamankin kaupan ja päädyin lopulta Stockan Herkkuun. Juuri näin.

Otetaan

• Luutonta porsaan kylkeä
• Suolaa
• Korianterin siemeniä

Possu maustetaan reilulla suolalla ja korianterin siemenillä. Resepti oli tässä kohtaa aavistuksen epätarkka mutta haxoroin asian niin että siemenet kannattaa murskata ennen pintaan hieromista.
Annetaan maustua yön yli jääkaapissa.
Isketään 80-90 asteiseen uuniin n 15 tunniksi. Jäähdytetään painon alla jääkaapissa.
Lämmitetään 20min 150 asteisessa uunissa.

Tuloksena on vähän joulukinkkuun viittaava maku - onhan kyseessä sama eläin. Maku on kuitenkin ehkä aavistuksen tiiviimpi, maukas. Lihaksen välissä oleva rasva pitää lihan kosteana pitkänkin paistoajan ja lopun paahtaminen rapeuttaa pintaa mukavasti. Maulavirta tarjoaa possunsa kera hedelmäistä kastiketta. Empä olekaan ennen uhrannut Calvadosta kastikkeeseen. Nyt tein eikä kaduta. Reseptin jätän kuitenkin kirjaan.

Sarjamme "Harvinaiset ruhonosat" jatkuu lähitulevaisuudessa.

Hinnat laskevat

Kuin tilauksesta, Chez Dominique laskee lounaan hintaansa. Aiempi 54e korvautuu 39e ja 29e arvoisilla ateriakokonaisuuksilla. Uutuudenviehätys on karissut, tervetuloa arki.

Dominiquen lounas

Hans Välimäki sanoi jossain haastattelussa että Dominiquen tasoiselle ravintolalle lounas on osa palvelua. Vapaa lainaus "tarjotaan sitä vaikka ilmaiseksi". 54 euroa ei ole mittapuullani ilmainen. Nousu vanhaan (39e) on melkoinen. Eipä siinä mitään, jos asiakkaita riittää. En ole ravintola-alan enkä bisneksen ammattilainen mutta tyhjä ravintola ei taida olla kovin kannattava.

Chez Dominique on muuttanut Richardinkadulle ja monta ämpäriä vettä on virrannut Vantaanjoessa sitten viime vierailun. Riittävästi syytä siis tehdä paikkaan uusintavisiitti. Parhaimpaan lounasaikaan, kahdentoista maissa, ravintola on tyhjä. Tämä ei ole näppärä kielikuva vaan siis ihan oikeasti tyhjä. Onneksi tein pöytävarauksen.

Noh, ei ole koiraa karvoihin eikä ravintolaa asiakkaisiin katsomista. Annetaan siis ruuan puhua puolestaan. Valitsemme molemmat lounasmenuun. Alkuun saamme amusen, ehkä maailman pienimmän silakkafileen. Lautasella lisäksi tryffelikreemiä, paprikaa sekä jonkinlainen kakku. Pieni on kaunista ja makua riittää. Kokilla on ollut näpertämistä

Varsinainen alkuruoka on todella maukasta karitsaa joka on pilkottu kivoiksi palleroiksi. Ruhon osaa en tästä tunnista mutta mauttomuus on tästä kaukana. Loistavaa! Lisänä on - yllätys yllätys - vaahtoa sekä latva-artisokkaa. Kiva annos, niin ulkonäön kuin maunkin puolesta.



Pääruokana turskaa. Lisukkeena mielenkiintoista "paellaa", riisiä siis. Koostumus jotain keiton ja risoton välistä. Eipä valittamista. Kyllä keittiöllä on ruuanlaitto hanskassa, mitä muuta voikaan odottaa. Luulin tosin että vaahtomuoti meni jo, mutta vaahtoa on tässäkin. Koostumus on niinikään hyvin mielenkiintoinen, saippuvaahtomainen. Maku tosin on kaikkea muuta kuin saippuaa.

Sitten jälkiruoka. Veriappelsiinia on hyödynnetty jäätelön ja vaahdon (heh heh) muodossa. Suklaaklöntti (ei se tarjoilija sitä näin ilmaissut) ja päällä pari lehtevää keksiä. Kuva on huono, syy on kuvaajassa. Mutta ei annoskaan kaunis ole. Lautanen on ängetty liian täyteen. Kun sitä osaamista pitää esitellä, miksei pienennetä annosta tai suurenneta lautasta? Eivätkä värit edes mätsää klassisen koulutuksen saaneeseen silmääni. Tämä on rumaa katsottavaa. Kaunein osa on reunalle veriappelsiinin paloista sekä pistaanimuruista taiteiltu kollaasi joka tuo mieleen japanilaisen puutarhan.

Pitkin ruokaa nautimme lisäksi tuoreesta leivästä jota saa kolmea sorttia. Kaupungin parasta lounasleipää. Ehdottoman tuoretta ja muuta kun perusvehnästä - vaika sitäkin on tarjolla.

Ruoka on hyvää ellei loistavaa ja keksiälästä. Hinta pitää huolen siitä ettei täällä omalla rahalla kovin usein syödä - ei varmasti ole tarkoituskaan. Kun lähdemme ravintolasta on kaksi tummiin pukeutunutta seuruetta saapunut ravintolaan. Ehkä hautajaisvieraita?

Itse vien tästälähin rahani naapurin Postressiin tai La Placeen. Hinta ja laatu kohtaavat eikä ravintolassa tarvitse syödä koskaan yksin.