Fasaani confit

Fasaani on mielenkiintoinen otus. Melkein riistaa, melkein kuin häkkikana. Fiilis hommaan tulee kuitenkin metsästämisestä. Kokeneen koiran kanssa metsässä touhuilu on todella mukavaa puuhaa. Ei aikaisia herätyksiä, ei passissa palelua. Metsästystä minun makuuni.

Kääntöpuolena kolikolle on kuitenkin linnun vaatimaton maku. Sokkotestissä ero broileriin on vaikea havaita. No, syödään sitä sammakonreisiäkin.

Kuiva liha tarvitsee rasvaa. Tässä tapauksessa hauduttelin fasua miedolla lämmöllä kotimaisessa rypsiöljyssä. Lämpöä taisi olla n 60 astetta ja aikaa meni kuutisen tuntia, mitä sitä nyt viikonloppuöinä kerkeää nukkumaan. Lopputuloksen tarjosin omatekemän punaviinimarjahillon ja Stockmannin mustaherukkahyytelön kanssa, kylmänä.

Ei se ero kanaan tulee vieläkään esille, mutta ainakin jotain makua lihaan saa aikaiseksi. Sano fasu kun haluat hyvää.

Kosmoksen lounas

Kosmos on jännä paikka, myös lounaalla. Lounashinnoittelu on omaa luokkaansa, lounassetelin mentäviä aukkoja on turha odottaa. Toisaalta, eteispalvelu toimii myös lounasaikaan.

Testipäivänä mahdumme ilman pöytävarausta juuri ja juuri, kun lupaamme syödä alle tunnissa.

Ruoka on ihan ok, ei nyt täysin (lounas)hintansa väärtiä. Kummallisinta on kuitenkin Kosmosmaisen tyly palvelu. Se ei ole töykeää, ei piittamatonta vaan tavallaan liioiteltua itsearvon tuntoa. Tarjoilijat eivät olekaan mitään juuri Perhosta leivottuja tyttösiä, vaan jo varttuneempia, pitkän elämänkoulun käyneitä ammattilaisia.

Pientä huomaavaisuutta ja ystävällisyyttä on silti lupa odottaa. Tai ainakin itse odotan.

Maksan kortilla ja tarjoilija kysyy "laitetaanko sama summa?". No hei? Tästä asiakkaan ylenkatsomisesta en maksa penniäkään enempää. Ja vaikka olisinkin maksamassa, viimeistään tämä kysymys karistaisi halut.

Esimerkiksi Irlannissa juomarahat pystyi jättämään myös pin-koodillisella kortinlukijalla - ilman henkilökunnan avustusta. Tarjoilijat painottivat moneen kertaan, että se on täysin vapaaehtoista ja lähtivät vielä höveliäästi näköetäisyyden taakse. Visa kiitti heitä, ei minua.

Kurpitsa panna cotta

Halloween-hysteria valtaa myös Suomen joka vuosi pahemmin. Periaatteessa pyrin välttämään kaikenlaisia juhlia, joiden perimmäinen syy tuntuu olevan täyttää ihmisten kodit kerran vuodessa tarittavalla krääsällä ja markkinamiesten taskut rahalla. Ruoka on kuitenkin lähellä sydäntäni ja harvoin sitä tulee kurpitsaan koskettua.

Äitini tapaa leipoa amerikkalaistyylistä ja erinomaisen makuista kurpitsapiirakka. En tietenkään muistanut kysyä ohjetta, joten tein sitä mitä osaan, eli tässä tapauksessa panna cottaa. Otetaan

• Pieni luomu-kurpitsa
• Kermaa
• Vanilja palmusokeria
• Liivatetta
• Voita
  

Kurpitsasta taiteillaan hassu halloween-aiheinen otus ja samalla kaiverretaan sisusta mahdollisimman paljon ulos. Kolmasosa kurpitsaa kuutioidaan pieniksi, kuullotetaan voissa juuri ja juuri pehmeäksi. Glaseerataan sokerilla.

Loppukurpitsa haudutetaan täysin pehmeäksi sokerin kanssa ja vedetään sileäksi teharissa kerman kera. Lisätään liotetut liivatelehdet. Sekoitetaan joukkoon em kuutiot ja annetaan hyytyä.

Big Tree Farmin Heritage - sokeri on muuten kohtuullisen lahtari-kamaa. Purkki rokottaa n kymmenen euron verran. On se kyllä hyvääkin. Ja niin luomua, että purnukat matkaavat Suomeen soutuveneellä.

Piikki lihassa

Kirjaimellisesti. Otetaan köntti paahtopaistia. Aikaa pari tuntia vieraiden tuloon. Miten saada lihaan makua? Suolat pintaan. Check. Liha lämpiämään. Check. Uuni päälle. Check. Vielä?

Jos se kuuluisa vuorikin tuli Muhammedin luokse, miksei maku voisi mennä lihan luokse. Tungetaan siis marinadi pinnan sijasta suoraan sisälle.

Koko episodissa oli jo farssin elkeitä, kun marssin Elielin apteekkiin. Farmaseutti, viehättävä nuori nainen, tervehtii ja tarjoaa iloisesti apuaan. Kysyn ruiskuja. Ilma jäätyy, ilme vaihtuu. Käsi hamuaa hälytysnappia. Lievästi vapisevalla äänellä tiedustellaan käyttötarkoitusta ja lähetetään Mannerheimintien Yliopiston apteekkiin.

Harmi että Manskulla on kaksi apteekkia ja valitsin niistä tietenkin väärän, eli keskeisemmällä paikalla sijaitsevan. Sama tilanne toistuu, tällä kertaa miesfarmaseutin kanssa. Minut ohjataan tullinpuomille. Jätän reissun toiseen kertan.

Matkalla reeneistä kotiin poikkean oikeassa apteekissa. Esitän asiani. Epäluuloinen ilme. Tiedustelu käyttötarkoituksesta. Vilkaisu kelloon. Ähäkutti! Kello on yli yhdeksän illalla, ruiskuja myydään vain klo 9-21. Se siitä.

Lopulta menen oikeaan apteekkiin, oikeaan aikaan. Ja voilà, saan ruiskut. Ei ole helppoa.

Marinadi:

• Öljyä
• Valkosipulia
• Kuivattuja yrttejä
• Lihalientä
• Suolaa

Kuullotin murskattua valkosipulia ja lämmittelin yrttejä öljyssä. Lisäsin lihalientä ja suolaa. Imin liemen ruiskiin ja piikittelin lihaa, kunnes saturaatiopiste saavutettiin. Sitten vaan mittari selkään ja uuniin, sisälämpötilaksi n 54 astetta. Pienen seisomisen jälkeen parempiin suihin.

La Cocina

La Cocina siirtyi jo ajat sitten paremmille laidunmaille, pois Etelärannan sikarinkärystä. Ravintolahan lupaa tarjota parhaat palat espanjalaisesta keittiöstä ja nimenomaan Pohjois-Espanjasta.

Espanjahan sinänsä on kulinarismin kannalta ristiriitainen kokemus. Toisaalla löytyy Baskimaa sekä El Bullin kaltaiset instituutiot, kun taas toisaalla kulinaristinen elämys saattaa olla huonosti paistettu leike ilman lisukkeita. Nooh, katsotan.

Päivällisellä meitä sattui olemaan suurempi joukko. Söimme paikan maistelumenuun, muutamilla erikoisruokavalioilla. Paikka oli lähes täynnä, mutta silti ruokien kanssa kesti aivan tolkuttoman pitkään. Jälleen kerran, en ole alan ammattilainen, mutta ei luulisi kestävän tuntia saada kaikille apetta pöytään. Tai jos kestää, keittiö on liian pieni tai henkilökuntaa liian vähän. Palvelu oli siis todella hidasta. Kerrasta on jo tovi aikaa, joten tässä vain päällimmäiset muistot - jotka eivät ole kovin mairittelevia.

Seuraavalla kerralla päätimme kokeilla lounasta. Paikassahan löytyy kekseliäästi kolme paketti: 20,40 ja 60 minuutin versiot. Oivallista, fixed time. Puolen päivän aikaan paikka on tyhjä ja valitsemme pisimmän version.

Alkuun mukavia pintxoja, mm erinomaista mustekalaa sekä marinoitua ankkaa. Kivan näköistä ja maistuvaa. Seurana oliivi- ja perunvaahtoa. Voita ei ole säästelty. Ei siinä mitään vikaa, mutta annoskoko on siihen nähden todella iso. Mahalaukku vuorattu rasvalla.



Sitten keittoa. Ankan kivipiiraa tuhdissa liemessä. Kivipiiraa en ole ennen maistanutkaan, mutta tämän kokemuksen perusteella kerta ei jää viimeiseksi. Erinomaista! Liemi sen sijaan on vähän turhankin tuhtia. Vahvat maut ovat mieleeni, mutta tässä mennään jo överiksi. Suussa lilluu vahva liisteri joka pitää taistella alas. Äiti opetti syömään lautasen tyhjäksi, nyt en siihen pysty.

Pääruoassa on yliyrittämisen meininkiä. Varsinainen pääraaka-aine, tuore tonnikala, on tuoretta ja hyvin paistettua. Mutta mitä ihmettä vieressä tekee sata grammaa pähkinäsekoitusta - tai "pähkinäleipää", kuten ravintola sen ilmaisee? Mukana on myös granaattiomenaa, artisokkaa, selleriä, graavikalaa, vaahtoa ja pariakin kastiketta. Sen lisäksi että annos on tämän takia ruman näköinen, en löydä aineksille olemassaolon oikeutusta. Vähemmän on enemmän.

Jälkkäriksi eteen tarjoillaan mm maitosuklaa-mousseja ja kurpitsajäätelöä. Tässä on kaikki kohdallaan. Ulkonäkö herättää kiinnostuksen eivätkä maut petä. Tähän olisi hyvä lopettaa, mutta kahvien kanssa tuodaan vielä pienet suklaa-tikkarit. Suu makeaksi!

Tuntiin emme pääse. Emme varsinaisesti hidastelleet, mutta keittiöllä kesti jälleen kerran tajuttoman kauan saada safkat valmiiksi lähes tyhjään ravintolaan (tässä vaiheessa meillä oli jo seuraa muutamassa pöydässä). Onko tässä rahat-takaisin takuu?

Cocina ei sovi kiireisille ja hinta/laatu-suhteessa ollaan juuri ja juuri oikeutuksen rajamailla.

Matkustelua

Jos saisin antaa vain yhden vinkin matkustamiseen, aika korkealla olisi "Älä lennä Heathow:lle, Heathrow:lta äläkä varsinkaan sen kautta".

BAA on kyllä loistava firma. Menomatkalla, Lontoon kautta, Finnairin kone saa Helsingistä lähtöluvan n tunnin myöhässä. Melkein perillä, kierrän vielä odotusmuodostelmassa puolisen tuntia. Hiki kimmeltää otsalla kun otan jopa muutaman juoksuaskeleen vaihtaakseni terminaalia. Onneksi alla on Zegna sportin mainiot tossut. Ehdin dösäasemalle vain huomatakseni, että kaverit ovat lähteneet kotiin etuajassa! Yö kalsassa saarivaltion pääkaupungissa.

Paluumatkalla kone on jo laskeutunut, mutta en pääse koneesta pois. Dösiä ei ole, eikä sen puoleen portaitakaan. Nyt ei ole onneksi niin kiire. Ehdin jopa jatkolentoonkin, mutta kuin pisteenä i:n päällä, matkatavarat jäävät "jonnekin". (Myöhemmin selviää, että tämä jonnekin oli kuin olikin Heathrow). Onneksi tuokin kenttä on kohta myyntilistalla.

Määränpäänä Kiina. Yli miljardi ihmistä ei voi olla väärässä, ruoan on pakko olla hyvää!?

Yöllisellä markkinalla katukeittiöissä on tarjolla ties mitä murkinaa. Kielitaitorajoitukset ovat molemminpuolisia, joten täyttä selvyyttä en saa. Mutta kuten eräs henkilö sanoi, kiinalaiset grillaavat kaikkea, mitä vaan saa pujotettua tikun nokkaan.

Maistan kuvan herralta grillattua kanaa, lihaa, mustekalaa ja maissia. Kaikki erinomaista, tosin maissin voisi esikeittää. Kaikki on suolattu ja marinoitu samalla kastikkeella. Päällä kevätsipulisilppua.



Seuraavaan kojuun. Vadeissa möyrii jos jonkinlaista rapua ja muuta merenelävää. Valitsen muutaman kalan ja yhden ison ravun. Tiskin mies lahtaa kalat ja grillaa ne. Rapu päätyy keitinliemeen. Tilliä eivät täälläpäin taida käyttää. Janojuomaksi Anchor-olutta lähikioskista. Loistavaa ruokaa!

Seuraavana päivänä maltan kokeilla oman hotellin houkuttelevan näköistä buffet-pöytää. Yleensä syljen seisovien pöytien päälle. Ruoat ovat yleensä täysin ala-arvoisia. Kuinkas muutenkaan, harva safka paranee seistessä. Hong Kongin Sheratonissa sain kuitenkin loistavaa Sashimia buffeessa! Kokki tosin leikkasi sitä vain pyydettäessä.

No kuitenkin. Päätöstä auttoi aivan uskomaton valikoima sekä houkutteleva esillepano. Tarjolla oli mm ostereita (kuolleita), risottoa (ylikypsää ja mautonta), nuudeleita (mauttomia) sekä sushia (seissyttä). Tämän lisäksi löytyi juustoja, kinkkuja, tagine-patoja, dim sumia, intialaista ruokaa ja oikeastaan melkein mitä tahansa, mitä nyt äkkiä saattoi kuvitella. Hommaa pelasti vain jälkiruokapöytä, josta sai mm tilauksesta paistettuja creppejä.

Jenkkityyliin "kuinka maistuu" -kysymyksiä esiteltiin kyllästymiseen asti. Kitisin esim ostereista jo paikan päällä. Palaute meni - taas jenkkityyliin - kuitenkin ohi korvien. Eihän "how are you" -kysymykseenkään oikeasti odoteta muuta vastausta kuin "fine" tai "excellent". Tarkennuksena siis, henkilökunta oli paikallista, mutta ei jäänyt epäilystä kuka heidät oli kouluttanut.

Trooppisessa yössä tapoin malariaa GT:llä. Pöydälle olin asetellut hikisen safarikypäräni. Piruilin mielessäni päivän kaadoille. Ajatus harhaili myös ruokaan. Olen oikean palautteen velkaa. Ei tässä maailmassa mikään muutu, jos kukaan ei valita. Ei ehkä sittenkään, mutta ainakin olen oman osani tehnyt.

Otin arkin norsunluunvalkoista, omalla vesileimalla varustettua paperia. Kiersin Mont Blanc:n auki ja aloin kirjoittaa. Tavoittelin Harvardin käyneen kirjoitustapaa. Kirjoitin kuitenkin tahallaan kerran "colour" ja käytin eräässä kielikuvassa soutamista. Toivoin tästä jäävän Oxfordissa tai Cambridgessa vietetyn vaihto-oppilasvuoden vaikutelman.

Aamulla, kun työ oli tehty, jätin palautteen huoneen pöydälle ja lähdin rannalle. Palatessani minua odotti pullo jäähdytettyä Taittingeria, hedelmäkori sekä "In room dining manager"in pahoittelut. En tiedä muuttuuko mikään, mutta ainakin Ritz-Carlton vastasi asiallisesti asialliseen palautteeseen. Pisteet siitä heille.

Nuevo Latino

Huoh, eikö tapaus Lehtovaara opettanut mitään.

update: Kannattaa lukea ainakin nimimerkki "Ei":n kommentit.

Parsavesi

Mitäs sitä muuta kokkailemaan, parhaaseen parsa-aikaan. Vaikka kyllähän Suomeen tuotu parsa on kaukana tuoreesta. Kuten Helsingin Sanomat meitä opetti.

Tuoreudesta tulikin jo lähes vitsi Ruoholahden citymarketissa. Valkoiset parsat halkeilivat kuivuudesta. Kuorimisen jälkeen olisi jäljelle jäänyt ehkä viidesosa kauppapainosta. Onneksi vihreissä oli edes jotain järkeä.

Tänä vuonna äiti saikin parsavettä syödäkseen. Veteen otetaan

• parsaa (itse käytin tällä kertaa vihreää)
• kermaa
• suolaa
• vettä (esim Bling)
  

Parsa keitetään suolavedessä al denteksi. Päät poistetaan ja otetaan talteen. Loput parsanosat soseutetaan. Mukaan kannattaa jättää osa keitinlientä. Painellaan siivilän läpi. Lopputuloksena pitäisi olla vihreän väristä nestettä, koostumukseltaan hyvin lähellä vettä. Pyöristetään maku kermalla ja suolalla (jos tarpeen).

Kuvassa esiintyy parsaveden lisuke, eli kuivalla pannulla paahdetut saksanpähkinät, uunirapeutettu kotimainen prosciutto sekä äsken talteen leikatut parsan päät. Parsavesi kaadetaan lautaselle vasta pöydässä.

Jos pitää parsasta, pitää myös tästä.

Parsaraksu

Mitä tehdä suuremmalle seurueelle ruoaksi. Ja vieläpä coctail-henkisesti. Aina voi pujottaa HK:n lihapullia, edamjuustoa ja viinirypäleitä tikkuun. Hyväähän se on ja menee varmasti kaupaksi. Ainakin viinipullojen tyhjennyttyä. Aina voi myös paistaa yrttivoipatongin.

Entä jos haluaa nähdä ylenpalttisesti vaivaa? Kuluttaa viimeinenkin hetki vapaa-aikaa?

Harkitse silloin parsaraksuja. Näiden parissa pipertäessä ei aika käy pitkäksi.

Otetaan nippu vihreää parsaa, paketti Berlusconi-kinkkua ja väännetään hollandaise-kastike. Loppuvaiheessa soossiin sekoitetaan myös liivatetta. Levitetään ohuelti tuorekelmuun käärittyyn tasaiseen vatiin. Hyytyneestä kastikkeesta leikataan suorakaiteita, asetellaan kinkun päälle ja kääritään pala parsaa kokonaisuuteen. Hammastikku helpottaa syömistä ja pitää paketin kasassa tiukemmassakin myötäisessä.

Kastike on aika jööttiä kamaa, joten tämän kerroksen kannattaa olla todella ohut, tai siitä muotoillun suorakaiteen pieni. Kastike tarttuu juuri sopivasti kelmuun joten sen voi nostaa kelmun avulla kinkun päälle.

Ehkä seuraavaksi hyydytetään kaikki komponentit.

Ö niinkuin ravintola

Linda linen täpötäysi laiva karahtaa rantaan aurinkoisena perjantaina. Note to self: varaa ensi kerralla varmat istumapaikat. Onneksi matka on kohtalaisen lyhyt ja Viro liittynyt Schengeniin. Maihintulovelvollisuudet ovat kuin varjo menneisyyden hikisestä jonottamisesta.

Vuosi onkin vierähtänyt sitten viime vierailun. Viimeksi tapetilla oli venäläisen patsaan siirtäminen. Vähään aikaan ei tämä sukulaiskansakunta olekaan tainnut saada pahempaa häslinkiä aikaiseksi.

Edelliset vierailuni ovat niinikään rajoittuneet pikaiseen päivävierailuun. Tällä kertaa maltan olla yötä, jopa kaksi. Näyttääkö kaupunki uusia puolia? Ainakin kulinaristisesta näkökulmasta kyllä. Unohda Peppersack, Ölde hansa ja Hesburger. Valitse Ö.


En enää muista, mistä alunperin ravintola Ö:n metsästin. Mainos teki kuitenkin tehtävästä ja mielenkiinto heräsi. Tänne kävi meidänkin tie.

Ravintola on tyylikäs ja vastaanotto sujuvaa. Istahdamme katettuun pöytään ja saamme samppanjaa. Pullojen avaamisessa ja lasien täyttämisessä menee liioittelematta varttitunti. Onhan meitä kymmenen henkeä hyvää seuraa, ja runsaasti aikaa, mutta silti.

Siirrymme ruokien valintaa. Etukäteen haisteltua maistelumenuuta ei suostuta tarjoilemaan vedoten porukan suureen määrään. "It is not impossible". Siis on. En ole alan asiantuntija, mutta eikö se ole helpompaa laittaa kaikille samaa mäiskettä kuin rakentaa omat ruoat kaikille?

Lista uudestaan kouraan. Alkuun saamme extrana punajuurilientä ja mätiä. Maukasta. Varsinainen alkuruoka on tartar hivenlihasta. Annos on rakennettu - perinteistä poiketen - enemmän salaatin muotoon. Ja missä on kananmuna?!1 Liha on erinomaista, samoin sienet. Tästä oli silti jotenkin vaikea saada kiinni. Ehkä runsas piparjuurikreemi oli vain liian runsas ja makuja peittävä. Ei sitä yksin syödä. Ja liha taas menee hukkaan hukuttaessa se rasvaiseen mössöön.

Väliin, jälleen extrana, oivallinen valkopapukeitto. Varsinaiseksi pääruoaksi valitsin fasaania. Mukana tuli tatti-"orsottoa". Sana oli itselleni täysin uusi. Riisi oli ilmeisesti korvattu ohrasuurimoilla. Ei hyvä idea. Kyllä riisi sopii tarkoitukseen huomattavasti paremmin. Tatit sen sijaan olivat mehukkaita. Fasaani sen sijaan kuivaa eikä puolukkakastikkeesta ollut pelastajaa. Annoksen paras osiona loisti ilmeisesti linnun hukkapaloista tehty confit.

Jälkiruoaksi syöty suklaafondat pelasti paljon. Sisältä valuva, lämmin fondant tarjoiltiin erinomaisen mustikkajäätelön kanssa. Hyvä maku jäi suuhun. Kahvi ja Hennessy Paradis.

Tallinnalaiseen mittapuuhun suhteutettuna paikka on kallis, Suomalaiseen verrattuna aavistuksen edullisempi. Varsinainen löytö oli puoli-ilmainen Dom Perignon '99.

Ravintola yrittää paljon, ja varmasti pääseekin pitkälle. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää. Ensimmäisenä voisi vaihtaa Varsovan liiton aikaisen palvelun ja panostaa esimerkiksi viinit tuntevaan runopoikaan. Nyt suositukset olivat luokkaa "haluatteko molempia värejä?". Pitää tietenkin muistaa kielimuuri. Yritimme molottaa maailman demokraattisinta kieltä eli englantia, ehkä paikallisella murteella homma olisi lutviintunut sujuvammin.

Portviiniä ja karitsaa

Usein kolmas kerta toden sanoo, niin nytkin. Pastaa olen koittanut tehdä muutamaan otteeseen, aina on jäänyt jotain puuttumaan. Mm taikinasta sitko. Nyt homma toimi. Vielä kun malttaisi kaulita taikinan ohuemmaksi. No, ei kerralla täydellistä.

Osan pastaa täytin vuohenjuustolla. Hermojen ja kärsivällisyyden pettäessä suikaloin loput nk pappardelleksi.

Kastike sen sijaan onnistui jopa pastaa paremmin. Bongasin kaupasta karitsan jauhelihaa, ja siitä se sitten lähti. Jauheliha ruskitetaan pannulla. Suolataan. Lisätään portviini. Keitetään, kunnes kokonaan imeytynyt. Lisätään silputtu sipuli, valkosipuli ja oliivit. Tomaattipyre ja pari luiskaa voita sekaan. Keitetään aavistus kasaan ja haudutellaan kannen alla jonkin aikaa.

Karitsan maku toimii pastan kanssa hyvin. Myöskään oliivit eivät peitä perusjauhelihaa voimakkaampaa makua. Päälle vielä pippuria ja raastettua parmesaania. Avot.

Jauhemaksapihvi

Kesä tulee ja niin myös valo. Tälläkin kameralla saa jo säädyllisiä kuvia ilman kattavia kuvausjärjestelyitä.

Luin tuossa taannoin Suomen Kuvalehden Gourmet-osiota jossa hehkuteltiin vanhoja kunnon herkkuja kuten kieltä, munuaisia ja maksaa. Munuainen puuttuu vielä repertuaarista. Sitäkin on tosin koitettava, kerään vielä rohkeutta. Naudan kieli oli loppu, joten päädyin tekemään maksapihvejä. Lehti jäi töihin, mutta muistelin reseptin suurinpiirtein näin

• Jauhettua maksaa
• Perunaa
  
• Mietoa sipulia, esim salottia
• Suolaa
• Pippuria
• Salviaa

Peruna raastetaan - käytin itse kolme keskikokoista perunaa pakettia maksaa kohti - ja sekoitetaan maksaan. Sipuli pilkotaan todella hienoksi ja heitetään sekaan. Maustetaan. Kuivattu salvia meni tässä hieman hukkaan, varmaankin pienen paistoajan takia. Maku ei ehtinyt herätä. Tuoreella salvialla saattaisi olla enemmän onnea, tai sitten salvia kannattaa ripotella suoraan pintaan.

Pihvit voi paistaa varmaankin missä lystää. Itse käytin voin ja öljyn seosta. Tosimies varmaan käyttäisi laardia.

Tätä kirjoittaessa ostamani possun kieli valmistui. Naudan kieleen verrattuna maku on hyvin samankaltainen. Eli loistava. Hukkapalaa on tosin enemmän, jos kuorii epämiellyttävän sängen pois päältä. Myöskään suonet eivät ole juttuni. Onneksi tiedän sopivan koiran, jolle juuri se osa on suurinta herkkua.

Vieressä on muuten Kyproslaisia uuden sadon perunoita. En tiedä miksi näitä ostin. Maku on kammottava. Jotain kertoo myös se, että perunat ovat kahden viikon jälkeen täydessä (ulkoisessa) iskussa. Kun samaan aikaan kaikki muut perunat itävät. Todellista luomua.

Pikkulinnut laulavat

Kuultu Chez Dominiquessa:

• Saisinko mummontohvelin?
• Valitettavasti meillä ei ole Baileyssiä. Eikä Salmiakkia. Eikä myöskään Jekkua. Sitä kysyisit kuitenkin seuraavaksi.
  

Kuten aina, hyvin vapaita lainauksia.

Läskit liikkeelle

Pitkästä aikaa on mukava päästä taas pannujen toiselle puolelle. Raivokas matkustaminen ja työkiireet ovat pitäneet kirjoittajan hyvässä lihassa, mutta ruoan laittaminen on jäänyt valitettavasti vähemmälle.

Ilta alkoi Herkun lauantaisesta ostoshelvetissä ja päätyi Vian Alkon kautta Viikkiläiseen keittiöön. Härnäsimme ruokahalua magnum-pullolla Nikkeä. Kauan ei tarvinnut kutkutella kun pitikin ryhtyä jo tuumasta toimeen.

Alkuruoaksi ensimmäisen kokki valmisti viritellyn version toast skagenista. Mukana oli marinoitua punasipulia sekä viiriäisen uppomuna. Rikoin ja keittelin näitä pirulaisia ensimmäisen kerran. Ei ehkä jää viimeiseksi, mutta ei näiden kanssa ihan joka kerta viiti harjoitella. Kuoren rikkominen siististi on yllättävän vaikeaa.



Seuraava kokki teki onnistuneen ruoanlaittodebyyttinsä, jos paistettua broileria ei lasketa, ja loihti pöytään erinomaista suppilovahverokeittoa. Sopan kanssa tarjottiin Rezen leipää. Erittäin onnistunutta. Ei varsinaisesti mikään kausituote, mutta vahverot kestävät pakastuksen - tai tässä tapauksessa kuivauksen - hyvin.

Annokset olivat kerrankin reiluja, eikä mitään Michelin-hiireilyä. Kahden ruokalajin jälkeen olikin sopiva hetki pitää pieni tauko ja valmistella seuraavia lajeja. Pääruoaksi saimmekin karitsan karetta, bataattirisottoa ja punaviini-suklaa-kastiketta. Kastike jakoi seurueen mielipiteet vahvan ja laajan makupalettinsa vuoksi. Siksi ajattelinkin jakaa ohjeen tässä. Taisin lukea tämänkaltaisen ohjeen jossain, mutta en valitettavasti muista lähdettä. Otetaan

• Voita
• Salottisipulia
• Timjamia
• Rosmariinia
• Punaviiniä
• Itsekeitettyä lammaslientä
  
• Pala tummaa suklaata
• Liraus kermaa
• Suolaa
• Pippuria
• Lusikallinen konjakkia
  

Sipulit kuullotetaan. Lisätään punaviini ja lammasliemi, timjami sekä rosmariinin oksa. Aineksia keitellään kasaan kunnes haluttu voimakkuus on saavutettu. Siivilöidään, maustetaan ja lorautetaan tippa kermaa sekä suklaapala. Jokainen muodostakoon mielipiteensä itse.

Tämän jälkeen juustoja. Stockan juustomyyjä teki meille maistelupaketin, johon emme pienessä kiireessä huomanneet vaikuttaa. Valituksi tuli vain pehmeitä juustoja ja turhan mietoja. Onneksi portti toimi hyvin.

Jälkkärinä vielä kookos-flan ja pullo Noble onea. Täydellä mahalla jaksoikin lähteä yöhön pyörimään. Ensi kerralla uudestaan, kuten eräs ajattelija asian ilmaisi.

Alppikylän tunnelmaa Levillä

Levi on Suomen hiihtokeskuksista varmaan onnistunein kopio alppikylästä. Se ei todellakaan tarkoita paljoa, mutta muualla sitä ei yhtä ajatuksella ole yritettykään. Paljon on hyvääkin. Ainakin keskustassa, osa taloista on jopa ihan hyvän näköisiä. Paljon on myös kesken ja välillä tuntee kävelevänsä keskellä rakennustyömaata.

Ravintolatarjonnaltaan Levi on kuitenkin hyvällä tavalla poikkeuksellinen keskus. Tarjonta on runsasta ja se on keskittynyttä. Kävellen voi ikkunashoppailla kaikki merkittävät paikat. Myös herkkusuille löytyy jotain, eikä aina tarjota sitä perus rane-pizza-poronkäristys-lapintaika-linjaa.

Tästä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, päädyimme ravintola Bistroon. Alppitunnelma kutkutteli huulilla ja mieli teki paikan kuuluisaa (?) fondueta. Mielestäni ainoa oikea fondue tehdään nimenomaan juustosta. Fileen saa maukkaammaksi lukemattomilla muilla tavalla, kuin liemessä keittämällä. Valinta oli siis selvä.

Nälkä oli laskupäivän jälkeen todella kova ja puoli pulloa maukasta cavaa oli ehditty jo tuhota, ennenkuin ainekset saapuivat pöytään. Oli värjättyjä mustia oliiveja, maustekurkkua, raakaa parsakaalia, hillosipuleita, raneja ja tietenkin kuivaa valkoista leipää. Itse juustomassa sen sijaan tuoksui epäilyttävän paljon valkosipulille.

Nälkä sumensi muut aistit ja vasta aterian ehtoopuolella hieman verta ehti aivoihinkin asti. Valkosipulia?!1 Maku ja koostumus oli lähempänä sulatettua creme bonjouria kuin oikeasta juustosta tehtyä kamaa. Muistaakseni jossain Levin lehdessä oli oikein hehkutettu, miten täällä fondue tehdään oikein, appelzelleriä ja gruyereä käyttäen.

Pakkohan siitä oli kysellä. Ennakko-odotukset eivät tosin olleet kovat. Nuoren kausityöläis-tarjoilijatytön ajatukset ovat keskimäärin enemmän hiihdonopettajapojissa kuin asiakkaan palvelemisessa. Keittiöstä asti tuli kuitenkin viesti jonka mukaan fondue valmistetaan valmiista fondue-pohjasta joka lantrataan kermalla, valkoviinillä ja valkosipulilla.

Emme siis saaneet sekundaa - ainakaan ravintolan mielestä - vaan juuri sitä, mitä keittiömestari oli meille tarkoittanut ja lämmöllä valmistanut.

Kysymys kuuluukin, voiko tästä kitistä? Onko "fondue" samankaltainen käsite, kuin vaikkapa Big mac, joka ainakin teoriassa on samanlainen, tai ainakin samankaltainen, joka paikassa. Jos on, ei ainakaan Levin Bistrossa.

Jos tästä jotain hyvää pitää hakea, oli tämä laimennettu versio huomattavasti vatsaystävällisempi.

Lentokonesafkaa

Raukea tunnelma vallitsee Lufthansan päivälennolla Frankfurtista Vancouveriin. Toiset nauttivat liian pienen monitorin viihdetarjonnasta, toiset räpläävät kannettaviaan toisten lukiessa kirjaa. Valkoisen pöytäliinan saapuminen viitoittaa tien illalliselle.

Viime aikoina on tullut matkustettua poikkeuksellisen paljon. Monta kertaa ja pitkiä matkoja. Lentokoneruoasta on väännetty vitsiä jo pitkään. Se on mitä on. Tosin olosuhteetkaan eivät ole optimaaliset hyvän ruoan tarjoamiseen.

Alkuun valitsen höyrytettyä turskaa, linssisalaattia ja sipulivinaigrettea. Turska on mautonta, mutta linssisalaatti on todella hyvää. Yrttejä ei ole säästelty ja sen kyllä huomaa. Pitää kuitenkin muistaa mittasuhteet. Hyvää ilmassa ei ole sama asia kuin maassa. Välissä pieni fetasalaatti. Juusto on sitä halvinta, loppusalaatti sen sijaan ok.

Pääruokana kananrintaa, sienikastiketta ja perunagratiini. Heikko esitys. Kana on sitkeähköä ja perunat mauttomia. Sienikastike yrittää loihtia annokseen eloa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Väliin liian kylmiä juustoja. Jälkiruokana suklaakakku ja ananas-confit.

Vaikka menu onkin ilmeisesti kolmen tähden kokin, Anne-Sophie Pic:n suunnittelema, ei siitä paljoa ole jäänyt jäljelle. Huvittavaa on lähinnä kaikki kohkaaminen ja suhteellisen laiha lopputulos. No onneksi syödä saa sentään niin, etteivät vieruskaverin kyynärpäät ole lautasella.

Kuva ei muuten ole yllä kuvaillulta lennolta, vaan Malmö Aviationin Innsbruckin charterilta. Turistiluokan olosuhteissa tarjoiltu ape oli parasta mitä olen näin ahtaissa tiloissa syönyt. Vielä parempaa tosin menomatkalla. Tabouleh-salaatti kanafileellä oli erittäin onnistunut ja kesti säilyksen loistavasti.

Chezzi

Onhan tätä jo ehditty odottaakin. Viimeksi taisin illastaa Chez Dominiquessa ilman tähtiä. Oi niitä aikoja. Hinnat ovat muuttuneet euroiksi, ravintola suuremmaksi ja keittiö kunnianhimoisemmaksi. Eipä kovin vähäiset lähtökohdat.

Muuton jälkeen jokainen lehti kirjoitti uuden lokaation lämmitetystä ovenkahvasta. Taidokasta viestintää. Nyt on tainnut Välimäeltä jäädä sähkölasku maksamatta, kylmän metallin kosketus toivottaa käteni tervetulleeksi.

On torstai-ilta ja paikka on noin puolillaan. Saamme listat tuotapikaa eteemme ja ensimmäisenä yllärinä tänään tarjotaan vain seitsemän ruokalajin yllätysmenu, välimäki- tai maistelumenu. Juust? Miksi? Miksi netti kohkaa 4-9 ruokalajin yllätysmenuilla? Ei se ole niin justiinsa. Olemme tulleet syömään pitkän kaavan kautta, joten seitsemän lajiketta sopii suunnitelmiin.

Amusejen aikana rupeaa rasittamaan ja huolella. Annokset on tehty taidokkaasti, kuin nukkekodin keittiössä. Makuja on ja näköä. Mutta miksi ruokailuvälineet ovat normaalikokoisia? Tunnen itseni kuin suomalaiseksi Japanissa. Isoksi ja kömpelöksi. Edellisen illan horisontaalinen samppanjatasting painaa vielä päälle eikä huumorintaju ole todellakaan kukkeimmillaan. Onneksi näitä "tervehdyksiä" - halutaanko meidän oikeasti toivottaa tervetulleeksi? - tulee vain kolme.



Dine finingin peruselementit ovat tuttuja. Jos ruudukkoon merkkaisi raksin aina kun ruoassa on esim kaviaaria, hanhenmaksaa tai vaahtoa, saisi bingon hyvin nopeasti. Vaahtojen suurin piikki tuntuu kuitenkin olevan ohi. Mielenkiintoisesti osterin kanssa tarjotaan beluga-linssejä ja ankan seurana kaviaaria. Tai sitten minulta menee jotain ohi.

Erityisinä detskuina mieleen jää mm kalan kanssa tarjottu erinomainen artisokka sekä ankanmaksalajitelma, jossa tätä rasvaista sisäelintä on kolmessa muodossa. En väitä että ymmärtäisin, mitä tässä on haettu, mutta oikean puolimmaisessa palassa on suolaa niin, että suuta kirvelee. Ainakin viininkulutus on taattu.

Tämän jälkeen mm fantastista porkkasorbeeta ja loistavaa ankkaa. Varsinkin ankassa loistaa laadukas raaka-aine. Tässä ei olla käytetty mitään Valintatalon pakasterintaa, vaan aivan jotain muuta.



Jälkiruokia katsellessa tuntuu, että myös täällä vallitsee Esson baarin laki. Jos huoltsikalla annoksessa on aina yksi nakki vähemmän kuin kuvassa, täällä nettisivun kuvat ovat parempia kuin omani. Enkä nyt puhu rakeisesta filmistä tai vähäisestä valaistuksesta, vaan annoksista. No tietenkin näyteikkunaan on valittu parhaat. Miksei niitä sitten tarjota vieraille? Eivätpä nämäkään varsinaisesti rumia ole, josseivat parhaasta päästäkään.

Palvelu on koko illan kohteliasta, ystävällistä ja asiantuntevaa. Annokset selitetään, mutta itse kaipaisin tähän jopa lisää pieteettiä. Tai ainakin tarjoilijan roolissa todellakin mehustelisin, kun esimerkiksi peruna"sipsi" on täysin läpinäkyvä. Tietenkin pelisilmän kanssa. Toiset haluavat vain syödä rauhassa.

Laskun tullessa pöytään kirvelee vain viinipaketin hinta. Olihan siellä sellaisia harvinaisuuksia kuin 85 vuotiaan mummon eläkepäiväharraste, mutta miten paljon perusharrastaja saa näistä irti? Itse ainakin pärjäisin vähemmällä. Viinin ja ruoan liitto tosin toimi yhtä poikkeusta lukuunottamatta aivan loistavasti. Ja menisihän illalta hohto, jos koko aterian läpi särpisi asiakasomistajaviiniä.

Kerrasta viisastuneena päätimme tulla paikkaan seuraavan kerran, kun joku muu nostaa tabin. Ruoka on parasta, mitä Suomesta saa, mutta myös kalleinta. Eikä paras ole koskaan hinta/laatusuhteeltaan parasta. Eikä sen pidäkään olla.

Taboulehmunakas

Keittiö on yhtä hyvä kuin sen valmistama munakas. Näin sanoi joku viisas mies jossain vaiheessa. Tällä mittapuulla omani ei todellakaan olisi kummoinen. Ainoa lohdun jyvä löytyy tiedosta, etten ole yksin.

Munakas tosin on myös sellainen asia, johon en ainakaan itse jaksa panostaa. En ikinä syö munakasta kuin aamuisin. En tarjoa sitä vieraille, eikä asia ole minulle tärkeä. Osittain ehkä myös siksi, etten ole varmaan ikinä syönyt täydellistä munakasta. Siitä sen haasteen saisi nyhdettyä. Otetaan todo-listalle.

Kerrankin suunnittelin eläämääni eteenpäin ja päätin jo lauantaina, mitä teen ruoaksi sunnuntaina(!). Koska kastikkeeseen tarvitaan keltuaisia, oli luontevaa käyttää myös valkuaiset hyväksi. Tästä idea munakkaaseen. Kerrankin oli keittiö myös tuoreita yrttejä täynnä, mutta koska tabouleh oli valmiina, käytin sitä.

Tabouleh

• Bulgur-vehnää
• Sitruunan mehua
  
• Suolaa ja pippuria
• Lehtipersiljaa
• Sipulia
• Tomaattia
  
• Oliiviöljyä
• Tuoretta minttua
  

Bulgur keitetään, tomaatti ja sipuli pilkotaan. Minttu ja persilja hienonnetaan. Sotketaan, maustetaan sitruunamehulla, öljyllä ja mausteilla. Ja on muuten oikeasti eroa, käyttääkö ns perinteistä kähäräpersiljaa vai sileälehtistä lehtipersiljaa.

Munakas paistetaan, kuten parhaaksi taidetaan. Loppuvaiheessa voi mukaan laittaa myös juustoa. Sisään pakataan taboulehia ja taitetaan kaksin kerroin. Seuraksi sopii tuorepuristettu appelsiinimehu. Laiskoille tölkistä. Tai mimosa, jossa kuplina esim Non Plus Ultra Cuvée Reina Mª Cristina. Niin ja tosiaan tarkoitin sitä juomaa, en esim tätä.

Ankkaa uunissa

Näin joulun jälkeen voi viimein vapautuneesti puhua joulusta. Joulun alla vallitseva hösäys, häsäystä ja jokapuolella vallitsevaa ruuhka vetää pinnan kireälle. Jos sitä ei stressaisi itseään sillä, saako nyt jokainen puolituttu joulukortin tai pitääkö se naapurin Orvokki saamaansa Burberry-laukkua ihan nolona, olisiko sitä levänneempi jo ennen h-hetkeä? Itse uskon siihen.

Tänä vuonna ehkä eniten rasitti ruokapuoli. Itseähän tässä osittain saa (taas) syyttää. Stockan herkku ja Hakiksen halli, molemmat tukossa kuin Schengen-alueen rajat Putin-nuorille. Ei siinä vielä mitään. Kestän hammasta purren sen, että joku päättää lastenvaunuillaan tukkia koko käytävän. Ja sen, ettei millään osaa päättää, seisoako nyt paikallaan, liikkuako, vai ostaako sittenkin sitä terva-silakkaa. Tänä vuonna eniten söi valikoiman niukkuus.

Kalakaupasta on raahattu suomustimet pois, sillä jokainenhan tekee kuitenkin graavikalaa. Suomustettua kalaa ei vaan saa. Itse en operaatioon rupea, kerrostaloasunnon vessa muistuttaa sen jälkeen enemmän biojäteastiaa kuin vaalittua miestenhuonetta.

Ja lihakauppa? Jopa pitkäaikainen luottopakkini, Reinin liha, kaventaa valikoimaansa kinkun varjolla. Mikä normaalisti on hyllytavaraa, kuuluu joulun aikana erikoisvalikoimaan. Etukäteen mietitty karitsan kare jäi siis hyllyyn.

Nyt, tammikuussa, voi hallioperaatiolle jo vähän naureskellakin. Takkatuli rätisee lempeästi, hyvä konjakki lämpenee kädessä ja paksu kuubalainen annostelee rauhallisesti hienovaraista savua kohti katonrajaa. Ehkä silloin kävi, kuten oli tarkoitettu. Ostin nimittäin kokonaisen ankan. Enkä mitä tahansa ankkaa, vaan vielä kotimaista Alhopakan ankkaa.

Ei seikkailu kuitenkaan tähän loppunut. Ankka oli nimittäin joulun kunniaksi pakastettu. Koska eläin oli tarkoitus tuhota vasta muutaman päivän kuluttua, pakastin sen myös kotona. Otin sulamaan jääkaappiin puolitoista vuorokautta ennen paistohetkeä, kuten minua oli valistettu. No, eihän se riittänyt. Marinointivaiheessa huomasin linnun olevan melkein umpijäässä. Sulattelin sitä hellävaraisesti ensin lattialämmityksen päällä, sitten patterin päältä. Kun hermo petti, siirsin sen miedolle lämmölle uuniin. Ja saatiinhan se sulamaan, vieläpä ilman suurempia vaurioita.

Siirtykämme siis viimein itse asiaan eli varsinaiseen ruokaohjeeseen. Ankka marinoidaan päältä suolalla, pippurilla ja sitruunamehulla. Mieluiten sulaan lihaan ja tunteja ennen paistoa. Täytteeksi leivoin seuraavanlaisen seoksen:

• Kirpsakoita omppuja
• Pekonia
• Herkkusieniä
• Tuoretta timjamia
• Sipulia
• Valkosipulia
• Suolaa
• Pippuria

Pekoneita ja omppuja esipaistetaan hetkonen. Herkkusienet pilkotaan joukkoon, samoin hienonnettu timjami, valkosipuli ja mausteet. Tungetaan ankan sisään.

Paistelin ankkaa n 150 asteisessa uunissa aika tarkkaan kaksi tuntia, vähän ohjeen vastaisesti. Ja hyvää tuli. Rinnat punoittivat samalla kun koivet olivat ehtineet kypsyä läpi.

Neljä nälkäistä miestä tuli jotenkuten täyteen. Onneksi tämä ei ollut ainoa ruokamme.

Mielenkiintoista

"Välimäki poltti päreensä harrastajan kritiikistä" kertoo Kauppalehti ja samaan yhtyy myös Taloussanomat.

Viini-lehteä en ole lukenut, joten asiasisältöön on vaikea ottaa kantaa. Ja Välimäellä on oikeus mielipiteeseensä. Asia joka tässä hämmästyttää on, ettei vastapuolta ole kuultu ollenkaan. Tai jos, ei se ole päässyt lehteen asti. Missä on Matssonin puheenvuoro?

Ja ehkä vielä enemmän hämmästyttää se, miten moinen pääsi isolla läpi valtakunnan molempiin talouslehtiin. Taitaa maanantai olla hiljainen uutispävä.

Huomasin vasta nyt Hanssin aiemman blogautuksen meistä ruokablogaajista. Hyvä on kuulla palautetta näinkin päin. Itse toivoisin sitä useamminkin ja suoraan (vrt Matssonin beluga-linssit).

Jäämme odottelemaan Kauppalehden artikkelia tästä blogista, kunhan vain pääsen chezziin syömään.

George is on

Vanhaan Georgeen en ehtinyt, paitsi lounaalle. Harmi sinänsä. Päivällä hinta ja laatu ainakin kohtasivat hyvin. Omistajamuutoksen jälkeen rima on korkealla. Henrix-ketjun taso ei ole vakuuttanut tasalaatuisuudellaan. Ketjun ensimmäinen - nyt jo edesmennyt - jäsen oli loistava. Henri'x room:ssa hienoa oli lähes ainutlaatuinen pöytiintarjoilu, niin ikään r.i.p. Kampin bbq house taas oli suuri pettymys. Mitenköhän nyt?


Muutamaa päivää ennen jouluviikonloppua paikka on lähes tyhjillään. Onhan jo myöhä, mutta ihmettelen silti. Joulukuussa menestyy huonompikin ravintola. Jamie Cullum lurittelee keskusradiossa kun odotan muuta seuruetta. Kuulen naapuripöydän, ilmeisesti tuore pari, puheenaiheet kiusallisen hyvin. Kuin kreivin aikaan kylmä kuohuva rauhoittaa mieltäni ja sieluani. Illan koitos voi alkaa.

Alkaa pettymyksellä. Jo etukäteen tsekattua taste&wine-kokonaisuutta ei suostuta tarjoilemaan myöhäisen ajankohdan takia. Pulssin tasaannuttua tarjoilija osoittaa pelisilmää luvaten rakentaa meille menu henrix:n laajennetun version. Hyvä on.

Alkuun erittäin maistuvia jokirapuja, ikäänkuin amusena. Ja mukaan poikkeuksellisisesti viiniä, ja vielä reilu annos. Kymmenen gramman rapu saa seurakseen viisi senttiä viiniä. Suhteet on suomalaisittain kohdillaan.


Lohi on erinomaista. Mukana muodikkaasti wasabi-aiolia, mätiä ja (muistaakseni) hillottua inkivääriä. Ihan kiva ja maistuva annos, mutta jotenkin lattea. Jo asettelu on tylsä, ehkä hieman ysäri. Ei nyt sentään, mutta ei tätä vuotta kuitenkaan. Tämän hintaluokan paikalta odottaisi enemmän.

Pääruokana härän filettä, bataattipyrettä, artisokkaa, papuja ja punaviinikastiketta. Härkä on ihan ok, mutta vain varjo ravintolan vanhan isännän taidonnäytteestä. Pyre + lisukkeet ok ja kastike saisi olla makoisampi. Muutaman viinilasin jälkeen aistit sai pinnistää äärimmilleen saadakseen edes jotain makua suuhun. Jälleen siis luokkaa ihan jees.


Tähän väliin pyysimme juustoa. Lounasvieraat olivat kuulemma rohmunneet kaikki aarteet joten vaihtoehdot olivat vähissä. Keittiö kuitenkin lupasi säveltää jotain. Saimme lähes moussemaista vuohenjuustoa, balsamikosiirappia ja kuivattua aprikoosia. Seuraksi valkoista Burmesteria. Juusto oli erinomaista ja annos oli hädässä sävelletyksi hyvä.

Jälkiruoalle oli kovat odotukset. Tähän mennessä mikään ei ollut säväyttänyt ja sitä jotain kaivattiin. No eihän sitä tullut. Suklaakakku-annoksessa oli yritystä mutta ei se toiminut. Kakku oli kuivaa ja muut ainekset eivät tukeneet toisiaan. Tai jos, en vain ymmärtänyt korkeampaa syytä niiden olemassaololle.


Kaikenkaikkiaan laatu ei vastannut hintamielikuvaa. Rahaa saimme kulumaan reilusti yli sata euroa ja samalla rahalla olen syöynyt huomattavasti paremmin, esimerkiksi Olossa ja Carmassa.

Valopilkkuna ja kokonaisuutta pelastamassa oli erinomainen palvelu. Se oli asiantuntevaa, asiallista ja mukavaa, olematta kuitenkaan häiritsevän tuttavallista. Jamie Cullumin levy soi jo neljättä kertaa läpi. Ymmärrämme vinkin ja poistumme kahvi-avecin jälkeen ulos joulukuiseen Helsinkiin.